Tosielämässä on kiva, jos naapuri ei ole sarjamurhaaja, oma puoliso ei ole psykopaatti, eikä lähipiirin lasten hiusten alle ole tatuoitu numeroita 666. Mutta elokuva ilman hyvän vastavoimaa pahaa on tylsä.
Joku viisas - taisi olla Hitchcock - on mennyt jopa niin pitkälle, että on sanonut trillerin olevan täsmälleen niin hyvä kuin sen paha on paha. Roiston merkitys näkyy erityisen hyvin Disneyn piirretyissä. Kirkasotsaiset, komeat ja idealistiset sankarit ovat täydellisyydessään lähinnä ärsyttäviä. Roistot jäävät paljon paremmin mieleen.
Tai mitä olisivat James Bondit ilman suuruudenhullua megakriminaaliaan. Lähes aina he haluavat joko tuhota koko maapallon tai alistaa sen valtaansa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt kummankaan operaation mielekkyyttä, mutta olisin pettynyt, mikäli Bond-roisto haluaisikin vain viisi miljoonaa taalaa ja kullasta tehdyn loistoauton.
Aksentti ratkaisee
Hyvä elokuvaroisto on mielenkiintoinen ja pelottava. Hänen motivaationsa voivat olla sairasmielisiä ja perverssejä, mutta niiden pitää myös olla tavalla tai toisella ymmärrettäviä. Hyvällä roistolla on älyä ja mielikuvitusta. Eli hyvä leffapahis poikkeaa täydellisesti tosielämän roistoista, jotka ovat lähes aina yksinkertaisia ja kaltoin kohdeltuja reppanoita.
Amerikkalaisten mielestä edellämainitut perusteet täyttyvät erityisen hyvin, mikäli roisto on sivistynyt ja älykäs britti. Seuraavan kerran näin käy, kun 23.2. ensi-iltansa saa Uhrilampaiden kauan odotettu jatko-osa Hannibal. Anthony Hopkinsin tulkitsema huippuälykäs sarjamurhaaja/ihmissyöjä Hannibal "The Cannibal" Lecter on yksi elokuvahistorian mieleenjäävimmistä roistoista.
Jonkin aikaa sitten briteistä tehtiin pahan ilmentymiä The Patriotissa. Mustamaalaaminen oli niin räikeää ja koko kansakuntaan kohdistuvaa, että jopa saarivaltakunnassa älähdettiin.
Intergalaktiset britti-ilkiöt
Muoti-ilmiö sai alkunsa, kun Alan Rickman teki unohtumattoman ilkeän roolityön Die Hardissa (1988). Pari vuotta aiemmin Steven Berkoff oli myös vihastuttanut katsojia taitavasti niljakkaana huumediilerinä Beverly Hillsin kytässä (1984). Ja kukapa voisi unohtaa Tähtien sotaa (1977), jossa mustiin pukeutuneet pahan puolen joukot puhuivat lähes kaikki brittiaksentilla.
Toki brittiroistoja on Hollywoodissa nähty aiemminkin. Nimet Peter Ustinov, Laurence Olivier, Ralph Richardson, Charles Laughton ja Boris Karloff ovat tuttuja kaikille hieman enemmän elokuvaa harrastaneille.
Miksi sitten juuri britit pelottavat amerikkalaisia? Tuo hillitty ja sivistynyt kansa, joka Suomessa on kuuluisa lähinnä älykkäästä ja omaperäisestä huumoristaan ja hyvistä juomistaan.
Ei tavallinen amerikkalainen tietenkään brittejä pelkää. Mutta näinä poliittisesti korrekteina aikoina roistoksi ei voi enää laittaa mustia, aasialaisia, arabeja tai muita selkeästi tunnistettavia kansallisuuksia eikä oikeastaan naisiakaan, eivätkä venäläisetkään ole enää vihollisia.
Joten jäljelle jäävät britit ja avaruusolennot. Jos elokuva ei ole scifiä, brittinäyttelijän käyttäminen on melkein ainoa mahdollisuus. Aksentti tekee amerikkalaisille selväksi, että roisto ei ole meikäläisiä, joten hän on muukalainen, eli vihollinen.
Nykyelokuvan 10 parasta roistoa
1. Darth Vader (David Prowse äänenään James Earl Jones, Star Wars, 1977)
2. Hannibal Lecter (Anthony Hopkins, Silence of the Lambs, 1991)
3. Amon Göeth (Ralph Fiennes, Schindler's List, 1993)
4. Howard Payne (Dennis Hopper, The Speed, 1994)
5. T-1000 (Robert Patrick, Terminator 2: The Judgment Day, 1991)
6. Catherine Tramell (Sharon Stone, Basic Instinct, 1992)
7. Gaear Grimsrud ja Carl Showalter (Peter Stormare ja Steve Buscemi, Fargo, 1996)
8. Alex Forrest (Glenn Close, Fatal Attraction, 1987)
9. The Joker (Jack Nicholson, Batman, 1989)
10. Hans Gruber (Alan Rickman, Die Hard, 1988)
Nykynäyttelijöiden roistomaisimmat
1. Kevin Spacey
2. Dennis Hopper
3. Christopher Walken
4. Gary Oldman
5. Anthony Hopkins
6. Robert De Niro
7. Jack Nicholson
8. James Woods
9. Glenn Close
10. Joe Pesci
