Shadow of the Templars on helmi seikkailupelien joukossa. Nicole Collardin ja George Stobbartin ylösnousemus Wiillä on yllätys, josta on pakko ottaa selvää.
90-luvulla kulta-aikaansa eläneissä seikkailupeleissä poimittiin tavaroita taskuun ja kokeiltiin niitä mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Joskus kolo, johon hiuspinni piti työntää, oli yhden pikselin kokoinen, joskus taas likainen rätti piti heittää ulos ikkunasta, jotta lintu lähti lentoon, kakkasi ohi ajavan auton tuulilasiin ja aiheutti kolarin, jota kassakaappia vartioinut muskelimasa lähti katsomaan.
Ongelmat olivat välillä loogisia, mutta useimmiten kaikkea muuta. Tavaramäärän kanssa sai kuluttaa tunnin tyttöineen, kun esineitä kokeili kaikkeen mahdottomaan, ja toisen tovin sai kulutettua, kun esitteli tavaroitaan eri henkilöille ja yritti saada juonta nytkähtämään eteenpäin keskustelemalla.
Amerikkalainen Pariisissa
Broken Sword: The Shadow of the Templarsissa (Pelit 8/96, 91 p) ohjaillaan vuorotellen pariisilaista toimittaja-valokuvaaja Nico Collardia ja uteliasta jenkkituristi George Stobbartia, jotka sekaantuvat murhaan, toisiinsa, kansainväliseen rikollisuuteen ja temppeliritarien salaseuraan. Tarina avautuu kutkuttavan hitaasti ja on vähintään yhtä hyvä kuin keskitason seikkailuelokuvissa.
Käsikirjoituksen toinen vahvuus on huumori, joka syntyy paitsi hyvästä dialogista myös esineitten käyttötavoista. Esimerkiksi pilailukaupan esine, joka täräyttää sähköiskun käteltävälle, on sen verran klassikkokamaa, että muistan sen edelleen ensimmäisestä pelikerrasta. Ääninäyttelykin toimii tavallista vivahteikkaammin, ja George vääntää reilua jenkkimurretta siinä missä irlantilaiset omaansa. Ranskalaisten aksentti taas tuo välittömästi mieleen Maanalaisen armeijan koomisen sorauttelun ja suhauttelun.
Henkilöhahmojen onnistuneella kuvauksella on suuri merkitys lumovoiman rakentumisessa. George ja Nico ovat tavanomaista pelihahmoa moniulotteisempia tyyppejä, ja sivuroolit miehitetään herkullisilla karikatyyreillä yläluokkaisesta englantilaisesta ladystä tai santarmeista.
Director’s Cut -lisänimi tarkoittaa uusia kohtauksia ja pidempää peliaikaa. Uudet pätkät istuvat luontevasti vanhaan tarinaan. Wiin ohjainta hyödynnetään jälkikäteen lisätyissä pätkissä, joten kassakaapin lukkoa pyöritetään auki ranneliikkeellä. Pääosin ongelmat ratkeavat liikuttelemalla kursoria ruudulla alkuperäisen Broken Swordin hiiriohjauksen malliin.
Kaksinpelissä toinen ohjaa joko Nicoa tai Georgea sen mukaan kumman vuoro on seikkailla, kun taas huilivuorossa olevan osaksi jää pelkkä ylimääräisen kursorin heiluttelu ruudulla. Kakkosmies voi toki etsiä niitä hiuspinnin mentäviä reikiä salaovesta, mutta siinä kaikki.
Sisäänrakennettu vinkkiohjelma auttaa, jos tarina jumittaa eikä kärsivällisyys riitä kiertämään jo koluttuja kenttiä uudelleen. Pelialue ei ole liian suuri kerrattavaksi, sillä paikkoihin ei pääse edes piipahtamaan ellei ratkaisu piile juuri siellä. Vinkkiohjelman ansiosta Broken Sword ei pakota pelaamaan läpikävelyohjeiden tuella, mikä vähentää kynnystä luntata kaikkia ratkaisuja.
Shadow of the Templars on hieno tuulahdus rauhallisesti etenevien seikkailupelien kultakaudelta, mikä oikein korostaa nykypelien nopeatempoisuutta ja ärhäkkyyttä. Ainakin minulla oli hauskaa Director’s Cutin seurassa. Yksinkertainen pelimekaniikka tai karkea ja sarjakuvamainen 2D-grafiikka eivät haitanneet peli-imua pätkääkään, eikä Georgen kömpelöä köpöttelyä edes huomaa seikkailun tuoksinassa. Shadow of the Templarsin käsikirjoituksen sisällöllinen ilotulitus korvaa helposti grafiikan ankeuden.
* * * * *
Pienen pieni historiikki
Broken Sword: The Shadow of the Templars on Charles Cecilin neliosaiseksi venyneen trilogian avaus. Ykkösosa The Shadow of the Templars (Pelit 8/96, 91 p) julkaistiin 1996, ja tarinaa suoraan jatkava kakkososa The Smoking Mirror (Pelit 9/97, 82 p) tuli ulos heti perään 1997. Kaksi ensimmäistä osaa ovat tähän mennessä yltäneet kumpikin yli miljoonan kappaleen myyntiin.
Kolmososaa, The Sleeping Dragonia (Pelit 13/03, 84 p), piti odottaa aina vuoteen 2003, sillä Gabriel Knight 3:n (Pelit 1/00, 94 p) esimerkin jälkeen seikkailupelienkin odotettiin olevan kolmiulotteisia. Ensimmäisen osan hurmokseen en enää päässyt, mutta ihan kelpo peli Sleeping Dragonkin oli.
Kaikkien yllätykseksi sarja sai vielä neljännen osansa, kun The Angel of Death ilmestyi 2006 vain PC:lle (Pelit 11/06, 80 p). Tarinassa oli lupausta, mutta ilmeisten julkaisupaineiden takia toteutus jäi puolitiehen eikä kaupallinen menestys ollut valtava. Keskustelua oli paljon, mutta vuoropuhelua ei oltu animoitu juuri lainkaan. Hahmot vain pönöttivät vastakkain, mikä söi käsikirjoituksen tehoa ja haittasi henkilöihin eläytymistä.
Marika
80
