Maailmanlopun jälkeen räiskintäkin kelpaa mörpiksi.
Taisteluplaneetta Galactican jälkeen television tieteismaailma on hiljentynyt. Star Trek palasi, mutta vain elokuvateattereihin. Harrastelijoiden mainio Star Trek Continues yrittää tilkitä niitä rakenteellisia vaurioita, joita Enterprise ja etenkin Voyager aiheuttivat. Valitettavasti mainio retroretki pyörii vain netissä. Laadukkaalle televisioscifille riittäisi tilausta, ja tähän huutoon yrittää nyt vastata Syfy-kanavan tuliterä Defiance.
Brändistä yritetään tiristää myös pelikonjakkia, kun televisiosarjan kyytipojaksi kauppoihin tärähtää massiivimoninpelattava räiskyttely, joka lupaa täydentää televisiosarjan tarinaa. Alkuperäisistä tavoitteista on luovuttu, sillä alun perin pelissä tehtyjen ratkaisujen piti peilautua myös telkkusarjaan. Siis eihän sellaista kukaan täysjärkinen tosissaan yritä edes ehdottaa!
Teot tunnetusti painavat enemmän kuin sanat. Hyperummun Molyneux-tason hömppäpömpästä luovuttiin, nyt käsissä on kaksi tuotetta, jotka sijoittuvat samaan universumiin, mutta elävät omissa kuplissaan, ellei muutamia irtoviittauksia lasketa. Kahden median konvergenssi antaa edelleen odottaa itseään, ja luulen, että ennen kvantitkin hajoavat kun sellaista nähdään.
We come in pieces
Televisiosarjan tapahtumat käynnistyvät, kun votaaneiksi kutsuttu muukalaiskollektiivi tärähtää maan kiertoradalle. Voihan V! Omasta aurinkokunnastaan pakosalle joutunut kahdeksan muukalaislajin konkkaronkka törmää välittömästi varsin sotaisaan maahanmuuttopolitiikkaan, joten tilanne kärjistyy hiljalleen täysimittaiseksi sodaksi.
Sodan kulminaatiopiste saavutetaan, kun kiertoradalle jäänyt votaanilaivasto tuhoutuu. Samalla aktivoituivat votaanien terraformauslaitteet, mikä muuttaa sekä Maan biosfääriä että geologiaa. Vieraat kasvi- ja eläinlajit sekoittuivat keskenään ja osa mutantoituu. Kotoinen Tellus muuttuu kerrasta vieraaksi maailmaksi.
Televisiosarjan ja pelin tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin isoin kasa jööteriä on raivattu tuulettimen lapojen välistä. Nimensä sarja on saanut St. Louisin raunioihin rakennetun, Defianceksi ristityn multikulttuurien sulatusuunin mukaan. Sarjassa keskitytään Maan jälleenrakennukseen ja yhteiselämään uusien tuttavuuksien kanssa. Muukalaiskulttuuri ei heittämällä istu maalaisten maailmankatsomukseen, joten sarjan keskiössä on sosiaalisten suhteiden kehittyminen ja yhteiselon lukuisat vastamäet.
Peliä ja sarjaa varten luotu maailma tuo noin nanosekunnissa mieleen Farscapen, johon on yhdistetty Mad Maxia. Defiance on Farscapen tavoin Rockne S. O’Bannonin luomus ja se näkyy kauas. Jos väriloistossa kylpevä Farscape saa viisarin värähtämään, Defiancelle kannattaa antaa mahdollisuus.
Jokainen ihminen on saari
Defiancen peliversio on sarjaan verrattuna ihan eri eläin. Olen miettinyt pääni puhki, miksi ihmeessä pelaan mörppiräiskintää. Valtavalla maailmankartalla työskennellään pääasiassa sooloillen, joten lisenssipelien standardointikomitean putkiräiskintäsuositusta olisi aivan hyvin voinut noudattaa. Nyt käsissä on Bethesdan tuotosten täydellinen antiteesi: mörppi, jota kuuluu pelata yksin.
Pelin tarina kietoutuu votaaniteknologian ympärille. Muukalaisten avaruusarkeista satavaa tekniikkaa kutsutaan arktechiksi ja näitä herkkupaloja putoaa toisinaan kiertoradalta. Pelaaja omaksuu aarteita metsästävän arkhunterin roolin ja ryhtyy selvittämään, kuka ampuu ensimmäisen tehtävän alussa kuljetusaluksen alas.
Tarina kehittyy, mutta peli pysyy samana. Kun tehtäväautomaatti kertoo, mitä seuraavaksi tehdään, missio väännetään yleensä kahdesta sapluunasta: Joko kaikki tapetaan tai sitten tavoitteena on joko suojella jotakuta tai pelastaa tietty määrä ihmisiä/muukalaisia. Defiance ei totisesti osaa yllättää.
Onneksi tarina pitää mielenkiintoa yllä, vaikka se on niin geneeristä pelikässäriä kuin kuvitella saattaa. Pomo on kusipää, aisaparina kulkee asenteella™ varustettu naishahmo ja sankarin roolina on olla yhtenä rattaana suuressa koneistossa, joka kyseenalaistamatta tekee kaiken, mitä siltä vain ikinä keksitään pyytää.
San Franciscon ympäristöön sijoittuva maailmankartta on suorastaan valtava. Julkaisuhetkellä teknisiä ongelmia riitti, mutta nyt peli on saatu parsittua pelattavaan kuntoon. Ärsyttävät suorituskykyongelmat ovat tiessään ja kookas maailmankartta pyörii kuristetulla konsolillakin nylkyttämättä.
Lopputulos tosin edellytti ahkeraa pätsäämistä, sillä jouduin odottamaan yli viikon ennen kuin pääsin edes peliin asti. Xbox-versiokin pitää asentaa kiintolevylle ja päivityksiä ladataan tuttuun mörppityyliin gigatavutolkulla ennen kuin ovet tieteismaailmaan aukeavat.
Kaikki samasta puusta
Maailmanloppu vei mennessään hahmoluokat, joten pelihahmolle valitaan taustaa valottava alkuperä. Veteraanit ovat sodan karaisemia tappajia, lainsuojattomat rikollisia, koneistajat juoksevat muukalaisteknologian perässä ja selviytyjät keskittyvät, noh, selviytymiseen.
Alkuperien logiikka jää hieman hämäräksi, sillä kaikki kyvyt käyvät kaikille, kun varsinaisia hahmoluokkia ei ole. Kyvyt tuntuvat lähinnä mausteelta, jolla räiskinnästä on yritetty väkisin vääntää mörppiä. Rotuvalikoimakaan ei päätä huimaa, sillä tyrkyllä on ainoastaan Maan natiivikansaa sekä ihmisiä muistuttavia irathient-muukalaisia. Sukupuolista edustettuina ovat molemmat.
Jotta jokaisesta verkkomaailman kansalaisesta voidaan sorvata uniikki lumihiutale, hahmoon asennettu EGO-tekoäly antaa valita muutamista erikoistaidoista oman suosikin. Itse valitsin voiman, sillä näkymättömyys, supernopeus tai hologrammikopio eivät tuntuneet käyttökelpoisilta. Jokaisen tasonnousun yhteydessä EGOaan voi buustailla yhdellä pisteellä, jonka voi käyttää joko olemassa olevan perkin tehostamiseen tai kokonaan uuden avaamiseen. Harmi vain, että taitopuu tuntuu totaaliselta turhakkeelta.
Turhuus ulottaa harmaat lonkeronsa myös hahmonkehitykseen. Tasonnousun yhteydessä omat statsit kasvavat marginaalisesti, mutta sillä on vain vähän vaikutusta. Vastarinta vaatii käytännössä yhtä paljon nikkeliä nahkaansa kaatuakseen ja oma kestävyys pysyy samalla tasolla. Lauri Tähkä ja Expankerjuu ei tuota sellaisia tuloksia, että pelissä tuntuisi edistyvänsä.
Tussareilla, suojakilvillä ja muilla varusteilla voi sentään tuunailla omaa taistelijaa, mutta hahmonkehityksen vaikutukset tappamisen tehokkuuteen tai turnajaiskestävyyteen ovat käytännössä olemattomat. Tämä on helkkarin huono juttu verkkoroolipelille ja puolustaa entisestään teoriaani siitä, että Defiance muutettiin vasta viime hetkillä putkiräiskinnästä mörpiksi.
Uudet pyssytkään eivät tee autuaaksi. Noin parinkymmenen pelitunnin paikkeilla hoksasin edelleen tykittäväni lällärit lakoon heti pelin alussa annetulla tussarilla. Inventaariossa oli arsenaalia joka sormelle, mutta statsien ja kenttäkokeiden perusteella aloitusase oli paras työkalu vastarinnan kitkemiseen. Näinhän se menee armeijassakin, mutta luulisi, että uusista torrakoista olisi muuhunkin kuin kauppiaan varastojen täyttämiseen.
Pelimaailman kanssataistelijat voivat avustaa tehtävien suorittamisessa ja etenkin hieman kovemmissa koitoksissa kaikki apuvoimat tulevat tarpeeseen. Hieman erikoisesti tehtäviin voi loikata kesken mukaan, vaikka suorituspaikalla on jo täysi rähinä käynnissä. Kimpparähinää vaivaa satunnaisuus. Toisinaan hankalakin nakki hoituu parin apurin voimin kuin itsestään, mutta joskus taas tiettyä tehtävää saa hinkuttaa hartaudella, kun siipimiehiä ei näy mailla eikä halmeilla.
Missä kaikki ooooon?
Pelin laimea vastaanotto on valitettavasti tehnyt selvää myös pelaajamassoista. San Franciscossa on käynyt kato, kun vastaan lönköttelee vain satunnaisia kanssataistelijoita, ja kovimmat ryllistykset käytiin neljän apukamun turvin. Tämän verran väkeä löytyy minkä tahansa konsolirymistelyn verkkopeliin, pc:llä ehkä mahdollisesti voisi löytyä enemmän pelaajia.
Toiminta itsessään on valettu samasta muotista kuin sadat muutkin tusinaräiskyttelyt. Konsolimiesten riemuksi automaattitähtäys hakee kohteet sopivasti jyvälle ja tekoäly taluttaa jatkuvasti väkeä lihamyllyyn.
Tappamisesta on tehty mukavan vauhdikasta ja vihollisella on tasan kaksi valttikorttia, joilla se voi kääntää taistelun edukseen. Yleensä iholle hönkii noin pataljoonan verran lahoaivoisia perustaistelijoita tai muutama todella kestävä supermörri, jotka keräävät nahkaansa lipastolkulla lyijyä ennen kuin kaatuvat. Omat pipit paranevat piilottelemalla ja mukana kulkeva suojakilpi pitää ihon puhtaana mustapäistä. Jos kuolo korjaa taistelukentällä, itsensä voi nostaa muutaman kerran kanveesista tai mukana jolkottava kaveri voi hoitaa elvytyshommat.
Kun lisäelämät loppuvat, tyhjän potkaisu tuntuu kukkarossa ja taistelukentälle on juostava hieman kauempaa. Jokainen taistelu kääntyy voitoksi, kunhan istumalihakset ja lompsa ovat kunnossa.
Defiancella on hetkensä, mutta seikkailu moninpelimaassa ei tuo pelille käytännössä minkäänlaista lisäarvoa. Toimintaputki on avarrettu massiivimoninpelattavaksi vain siitä syystä, että peli ominaisuuslistaa voitaisiin lihottaa. Peli kaipaisi nyt kipeästi lisää pelaajia ja monipuolisempaa sisältöä. Samalla myös etenemisestä olisi tehtävä palkitsevampaa ja koko kykypuu tulisi sorvata alusta saakka uudelleen.
Televisiosarja ammentaa sisältönsä ihmisten ja muukalaisyhteisön sosiaalisista ongelmista, mutta vuorovaikutteinen toinen puolisko ratkoo kaikki ongelmat nikkelillä. Maailmanloppusimulaattorina peli sentään onnistuu, kun rikkirevitty Maa on muuttunut ylikansoitetusta sardiinipurkista harvalukuisten asfalttisotureiden leikkikentäksi.
Juho Kuorikoski
KUVATEKSTIT:
Defiance1: Paikasta toiseen siirrytään kumitassuilla. Ajoneuvo komennetaan paikalle näpäyttämällä ristiohjainta ylöspäin.
Defiance2: Tuholaistorjujaa tarvitaan myös maailmanlopun jälkeen.
Defiance3: Televisiosarjan päähahmot Joshua Nolan (Grant Bowler) ja Irisa (Stephanie Leonidas) saavat ruutuaikaa myös pelissä.
Defiance4: Onneksi toisesta aurinkokunnasta ihmisten riesaksi saapuneet muukalaiset ovat edes seksikkäitä. Maskeera.. öh, evoluutio on sorvannut votaaneihin kuuluvista irithianeista melkoisen samannäköisiä kuin ihmisistä.
Defiance5: Maailmankartalla on kokoa ja näköä. Punaiset läiskät kertovat maahan pudonneesta arktech-muukalaisteknologista. Avaruusarkkien sisältämistä kilkkeistä maksetaan sievoisia summia.
70
