Vuosi 1996 oli hienoa aikaa. Kaikki oli yksinkertaisempaa, eikä vastuu painanut nuoren pojan hartioita. Tuona vuonna lapsen maailma mullistui, kun sain elämäni ensimmäisen kunnollisen pöytätietokoneen. Yksi ensimmäisistä sille hankkimistani peleistä oli aito ja alkuperäinen Diablo, jota myös toimintaroolipelien kuninkaaksi tituleerattiin. Jäin koukkuun.
Diablo sai jatkoa vuonna 2000 ja intoni kasvoi entisestään. Ensimmäistä Diabloa tahkosin pääasiassa yksin, jatko-osaa pelasin verkossa. Olin paholaisen riivaama. Mutta vuodet vierivät ja pojasta kasvoi mies. Kun Diablo III julkaistiin vuonna 2012, olin päässyt irti pirun otteesta. Tartuin pirua sarvista vasta puoli vuotta sen julkaisun jälkeen, enkä ollut vakuuttunut. Loppupelissä ei ollut tarpeeksi sisältöä, ja pelin kamajärjestelmä oli rikki, kun käyttökelpoisista varusteista kitsasteltiin oikealla rahalla pyörivän huutokaupan takia.
Onneksi Blizzard kykeni ajattelemaan huutokaupasta kertyneitä komissioitaan pidemmälle. Tänä vuonna peli on nähnyt useita tärkeitä korjausliikkeitä, joista tärkeimpiä olivat kamahuutokaupan kuoppaaminen ja Loot 2.0 -päivitys, joka järkevöitti esineiden ominaisuuksia ja paransi niiden esiintyvyyttä. (Näin siis PC:llä. Diablo III:n konsoliversiosta (Pelit 10/2013, 90 pistettä) vastaavat parannukset löytyivät jo valmiina, mikä teki siitä helvetin paljon nautittavamman pelin, toim. huom.)
Maaliskuussa ilmestynyt Reaper of Souls -lisäosa (Pelit 4/2014, 89 pistettä) nosti paholaisen uuteen kukoistukseen. Kampanjaan lisättiin viides näytös, tasokatto nousi seitsemäänkymmeneen ja loppupeli sai runsaasti uutta sisältöä. Jouduin jälleen paholaisen pauloihin.
Mikä pahan tappaisi
Diablojen suussa sulava herkkuydin on aina koostunut tyydyttävästä demonien lahtauksesta, sankarin nostamisesta maksimitasolle, parhaiden mahdollisten tavaroiden rohmuamisesta ja yhteisöllisestä pelaamisesta. Tarina soittelee toista viulua, vaikka Blizzard tekee näyttäviä välivideoita ja panostaa kiitettävästi peliensä audiovisuaaliseen ilmeeseen. Onhan Matt Uelmenin 12-kielisellä kitaralla näppäilemä Tristram-teema pelimusiikin kiistaton klassikko.
Ultimate Evil Edition siirtää vanhan vihtahousun kaikkine höysteineen uuden sukupolven konsoleille. Pakettiin kuuluvat sekä emopeli että Reaper of Souls -laajennus. Epäilin ennakkoon hieman konsoliversion sujuvuutta, vaikka Blizzardin pelit tunnetaan sulavista käyttöliittymistään ja helposti omaksuttavista kontrolleista.
Epäilykseni olivat turhia, sillä konsoli-Diablo on yllättävän notkea. Hahmoa liikutellaan vasemmalla tatilla, hyökkäykset ja aktivoitavat kyvyt, joita on parhaimmillaan käytössä kuusi, sidotaan ohjaimen oikean puolen nappeihin. Konsoliversion uutuus on kuperkeikkaväistö, joka tehdään oikealla tatilla. Väistö on hyödyllinen lisä liikevalikoimaan, vaikka sitä tarvitsee lähinnä pomotaisteluissa.
Lähitaistelu toimii kaiken kaikkiaan mainiosti,
mutta etäältä hyökkäävien hahmojen elämä on hieman hankalampaa. Liikkumisen lisäksi myös hyökkäyksen kohde valitaan vasemmalla tatilla, mikä hankaloittaa tehokasta liikkumista ja demonirivien harventamista. Pienen harjaantumisen jälkeen taistelut sujuvat myös velholla, demon hunterilla ja noitatohtorilla, mutta oma valintani oli hahmokatraan tuorein tulokas, lähitaisteluun ja taivaallisiin taikoihin erikoistunut ristiretkeläinen.
Käyttöliittymä ja valikot on rakennettu konsoliversiota varten täysin uusiksi. Varuste- ja kykyvalikkojen selaus tuntuu aluksi työläältä, mutta muutaman tunnin pelaamisen jälkeen mikromanagerointi sujuu kohtalaisen sujuvasti myös PC-versioon tottuneelta.
Maasta nostetut esineet on helppo ottaa suoraan käyttöön tai merkitä roskaksi, esineiden pikavertailu puolestaan onnistuu ominaisuuksista kertovien värinuolien avulla. Kolme vihreää nuolta tarkoittaa isoa parannusta vanhaan kamaan verrattuna, yksi punainen nuoli tarkoittaa pientä heikennystä. Esineiden ominaisuuksien tarkempi vertailu sen sijaan vaatii syvälle valikoihin sukeltamista.
Demoneille kyytiä
Nelkku-Pleikkarin Diablo ei kalpene PC-version rinnalla. Demonit, luurangot, langenneet enkelit ja zombit saavat kyytiä, kun sankarikuusikko vapauttaa maailmaa demonivitsauksesta. Komeat loitsuefektit valaisevat ympäristön, irtaimisto hajoaa sankarien käsittelyssä ja raadot lentelevät ympäriinsä. Musiikit ja ääniefektit sopivat erinomaisesti keskiaikaiseen miekka ja magia -teemaan.
Reaper of Souls lisäsi Diabloon vapaan seikkailutilan, jossa voi suorittaa tehtäviä eri näytöksissä. Jokaiselle pelikerralle arvotaan jokaiseen näytökseen viisi palkkiotehtävää, jotka voivat vaihdella pomohirviöiden kukistamisesta pikkuluolastojen tyhjentämiseen. Palkkioksi saa kassin täynnä tavaraa ja avaimia, joilla voi avata nephalem riftejä.
Riftit ovat satunnaistettuja luolastoja, jotka kierrättävät pelin tasoja ja hirviöitä. Kun on lahdannut tietyn määrän demonipirulaisia, paikalle ilmestyy riftin loppupomo, joka pudottaa käyttökelpoisten esineiden ja käsityömateriaalien lisäksi verisirpaleita. Sirpaleet toimivat kaupungissa valuuttana, jolla voi superkalifragilistisia satunnaisesineitä. Jos kamaruletissa käy tuuri, sankarin reppuun voi ilmestyä kasa legendaarisia aseita tai settiesineitä.
Hieman typerästi seikkailutilaan pääsee vasta, kun on läpäissyt viiteen näytökseen jaetun kampanjan. Palkkiotehtävien tekeminen on nopein tapa nousta tasoissa ja sopii erityisen hyvin kimppapelaamiseen. Vaikeustasoja on peräti kymmenen, joista kannattaa valita suosiolla vähintään hard. Mitä tiukemmalle vaikeusruuvia kiristää, sitä enemmän seikkailuista irtoaa kokemusta, kultaa ja tavaraa. Kokemuksen virtaaminen ei lopu edes maksimitasolla. Kaikille hahmoille yhteiset paragon-tasot antavat lisäbonuksia hahmojen ominaisuuksiin.
Paholaisen kosketus
Olen pelannut kolmatta Diabloa ja sen lisäosaa satoja tunteja pc:llä, mutta paholainen koukutti minut jälleen pariinsa. Crusaderini (pelin uutuusluokka) nousi tasolle 70 kuin huomaamatta, ja pian huomasin tahkoavani seikkailutilaa ja riftejä tuntemattomien ihmisten kanssa. ”Vielä yksi kierros, vielä yksi legendaarinen esine, vielä yksi paragon-taso.” Luulin päässeeni ulos, mutta ne vetivät minut takaisin sisälle.
Vaikuttaa siltä, että konsoloitu Diablo jakelee legendaarisia esineitä auliimmin kuin PC-isänsä. Kampanjan pomohirviöt tiputtivat säännöllisesti jopa pari kolme legendaarista esinettä kerralla, lisäksi sankarin vaatekertaa voi päivittää helposti takomalla omat aseet ja panssarit. Bling-blingiä sankarin elämään tuo mystikko, joka pystyy muuttamaan aseet ja panssarit erinäköisiksi tai muuttamaan esineen yhden ominaisuuden toiseksi. Crusaderilleni tippui esimerkiksi kerran legendaarinen dexterity-miekka, josta tuli mystikon avulla mainio strength-miekka.
Yksi konsoli-Diablon herkullisimmista puolista on paikallinen moninpeli. Samalle ruudulle mahtuu peräti neljä sankaria. Jos ei omista tarpeeksi ohjaimia tai ystäviä, verkkopeli on lähes yhtä hyvä vaihtoehto. Peliseuraa löytyy lähes mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja peleihin liittyminen ja niistä poistuminen onnistuu käden käänteessä. Hyvä niin, sillä kyllästyin nopeasti netin ulisijoihin, jotka valittivat hahmoni tekevän liian vähän vahinkoa.
Diablo III: Ultimate Evil Edition on huolellisesti työstetty konsolikäännös yhdestä viime vuosien parhaista toimintaroolipeleistä, joka viekoittelee pauloihinsa lupaamalla kosolti kunniaa ja roppakaupalla maallista mammonaa.
Tarjosin paholaiselle pikkusormeani, mutta se vei koko käden, kainaloa myöten.
Markus Lukkarinen
88 pistettä + Pelit suosittelee
Pirullisen hyvä ja koukuttava toimintaroolipeli.
Toinen mielipide
Diablo III: Ultimate Evil Edition (Xbox One)
"PERKELEENI KESYTIN"
Viimeisimmän tiedon mukaan Diablo III:n menekki on jo 20 miljoonan kappaleen luokkaa. Huippusuosion valossa on helppo unohtaa, että sen ihka ensimmäisen vuoden 1996 Diablon hittipotentiaali ei ollut mitenkään kirkossa kuulutettu. Erityisesti kriitikot tuhahtelivat suoraviivaiselle toiminnalle ja simppelille roolipelimekaniikalle vähättelevään sävyyn.
”Hienon toteutuksen ansiosta Diabloa pelaa pitkään vetävänä lahtauspelinä, jonka suurin ongelma on turha helppous. Yrittääkö Blizzard vedota haasterajoitteeseen peliyleisöön, jonka egoa hivelee jo se, kun monitorivastike kellistää vaivattomasti hirviöitä?” ihmetteli Nnirvi (Pelit 2/1997, 86 pistettä).
Mutta Diablo, jonka piti olla hetken muoti-ilmiö, tuli jää-däkseen. Se oli alkukipinä kokonaiselle toimintaroolipelien lajityypille, jossa moni on tavoitellut Diablon suuruutta, mutta vain harva siihen yltänyt.
Pari vuosikymmentä jatkuneen kestosuosion syy piilee juuri siinä, mistä Niko peliä syytti.
Pelaaminen on vaivatonta, haasteen voi säätää tasan niin löyhäksi kuin itselle sopii ja pelaajaa silti palkitaan jatkuvasti mitä vähäpätöisimmistä suorituksista. Harva peli rullaa näin matalalla effortilla yhtä joutuisasti eteenpäin.
Paradigma huipentuu Ultimate Evil Editionissa, jossa on tehty suunnilleen kaikki mahdollinen kitkattoman pelikokemuksen eteen. Jokainen uusi kokemustaso, jokainen välipomo ja jokainen maisemanvaihdos tietää väistämättä jotain uutta ja kivaa omalle hahmolle.
Diablo II:ssa pelaajalla oli vielä valinnanvapaus kehittää hahmoa ”väärin”, esimerkiksi syöttämällä pisteitä epäedullisiin statistiikkoihin tai kykyihin. Lopputuloksena oli tohvelisankareita, joilta loppui kovemmilla vaikeustasoilla paukut kesken. Diablo III riistää tämän vapauden, sen hahmonkehitys perustuu ennalta määriteltyyn käsikirjoitukseen. Sankarin ei tarvitse sitoutua mihinkään, vaan buildia – eli aktiivisena olevaa kykypalettia – voi muunnella loputtomasti omaan pelityyliin sopivaksi.
Niin paljon kuin Diablo kolmosta diggailenkin, en ole koskaan lämmennyt build-hahmonkehitykselle. Kykyjen pakkosyöttö estää minua tekemästä vääriä valintoja, joita olen aina pitänyt numeroilta maistuvien tietokoneroolipelien suolana. Muutenkin Diablo III:n hahmostatistiikka on aivan liikaa hahmoluokan pääominaisuuteen (esimerkiksi barbaarin strenghtiin) kallellaan.
Loppupeleissä juuri millään muulla ei ole väliä kuin tämän yhden ominaisuuden maksimoimisella. Kenties Diablo II:ssa oli samaa vikaa, mutta ainakin se loi onnistuneen illuusion statistiikkojen ja varusteiden käyttövaatimusten monimutkaisemmasta vuorovaikutussuhteesta.
En voi silti kiistää, etteikö Ultimate Evil Edition olisi mahtava paketti. Reaper of Souls -luvulla jatkettu kampanja on ensikertalaiselle nautinnollisen pituinen, konkarit voivat nauttia ”rusinat” pullasta Adventure-moodissa seikkaillen. Hahmoluokat ja nimikkoaseet ovat sen verran erilaisia, että pelikokemus muuttuu luokalta toiselle vaihtaessa tyystin.
Henkilökohtaisesti tämä oli minulle jo kolmas pelaamani versio Diablo III:sta, joten lievää taisteluväsymystä oli valmiiksi ilmassa. Siksi olinkin kerrassaan ilahtunut huomatessani import-toiminnon, jolla sain siirrettyä vanhan tutun barbaarini Xbox 360:n Diablo III:sta Xbox Onen Ultimate Evil Editioniin. Se ei tosin tapahtunut ihan sormia napsauttamalla, vaan siirto oli alustettava vanhasta Xboxista käsin. Blizzardille on nostettava hattua crossplatform-ajattelusta: vanhan hahmon olisi voinut siirtää myös Xbox 360:ltä PS4:lle tai PS3:lta Xbox Onelle.
En ehtinyt deadlinen puitteissa vertailemaan Xbox One ja PS4-versioita keskenään. Ainakaan silmämääräisesti arvioiden Xbox One -version teknisestä toteutuksesta on vaikea keksiä moitteen sijaa: ruudunpäivitys on jouhevaa ja resoluutio tapissa (1080p). Vaikka konsoli-inventaario on hieman konstikas ja vaatii totuttelua, Xboxin ohjaimelle räätälöidyt konsolikontrollit sopivat Diabloon erinomaisesti.
Diablo III UEE ei haasta älylliseen sinkohippaan, eikä sen tarvitsekaan. Se on peli, jota on helppo suositella syksyn pimeneviin iltoihin.
Tuomas Honkala
90 pistettä + Pelit Suosittelee
88
