Tässä se nyt on: helposti lähestyttävä mätkintäpeli.
Vähässä vara parempi. Divekick syntyi kaveriporukan huulenheitosta: mitä jos tehtäisiin tappelupeli, jossa on vain kaksi hahmoa ja yksi liike? Läppä oli niin hyvä, että se eteni Kickstarteriin ja löysi lopulta julkaisijan. Projekti paisui oikeaksi tappelupeliksi.
Huumorijuuria ei silti unohdettu. Divekick on marinoitu tolloissa vitseissä ja genreparodiassa. Tappelijat on kaikki väännetty muista peleistä tai todellisista henkilöistä. Kung Pao on simppeli Mortal Kombat -laina, loppupomo S-Kill puolestaan pohjaa mätkintäjulkkis Seth Killianiin.
Läppämyllytys vaatii skenetietoisuutta, mutta halpoja nauruja riittää ummikoillekin. Selostaja julistaa ottelun tapahtumia komealla engrishilla ja kehuu eriä täysin satunnaisesti täydellisiksi (”paafekto!”). Sähköinen nahkamies The Baz taasen kertoo voittokommentissaan rakentaneensa talon jyrkänteelle, jotta voisi elää aina reunalla.
Kaikkia valittu tyyli ei todistetusti vakuuta. Onneksi Divekickilla on toinenkin myyntivaltti: se ei minimalistisuudessaan ole yhtään pöllömpi mättöpeli. Koko homman ytimessä on, noh, divekick. Monesta tappelupelistä tuttu sukelluspotku pysäyttää ilmalennon ja lähettää hahmon vinossa kulmassa maata kohti.
Poissa ovat pitkät kombot ja vaikeista näppäinkuvioista lähtevät superniitit. Nappeja on tasan kaksi: dive hyppää ja kick potkaisee. Edes kävely ei onnistu. Hahmo pomppaa takaperin, kun potkua painaa maassa. Eteenpäin liikutaan vain kenkimällä. Spesiaalit aktivoidaan tökkäämällä molempia namiskoja yhtäaikaa.
Pelkistetty lähestymistapa tuntuu aluksi rajoittuneelta, mutta hetken päästä juju aukeaa kaikessa kauneudessaan. Kun ylimääräinen tilpehööri on poistettu, vasta-alkajakin voi arcade-kepin kauhistelun asemasta keskittyä pelaamaan vastustajaansa.
Kuolema taivaalta
Yksinkertaisuudestaan huolimatta, ja siitä johtuen, Divekick vaatii ja opettaa täysikasvuisissa mätkinnöissä tarvittavia taitoja. Keskiössä on tilanhallinta. Voittaja hahmottaa, missä kohtaa ruutua mikäkin hahmo on vahvoilla ja miten vastustaja pidetään poissa mukavuusalueeltaan. Ymmärryksen pitää syntyä nopeasti ja mukautua jatkuvasti, sillä pelin tempo on hirmuinen ja erät päättyvät kertaosumasta.
Yhdestä liikkeestä on tiristetty kunnioitettava määrä mahdollisuuksia. Jokainen tappelija hyppää ja potkii eri tavoin, joten otteluparit ovat ratkaisevasti erilaisia. Kenkä edellä purjehtiva Kung Pao on vastustajana eri eläin kuin liki nollakulmassa iskevä Redacted. Tappelupukarien ominaisuuksia hienosäädetään ennen ottelua valittavilla jalokivillä.
Spesiaalit syventävät menoa. Erikoisliikkeistä löytyy muun muassa teleporttia, uhkaavaa murinaa ja hyppy eteenpäin. Polttoaineena ne käyttävät potkimalla kertyvää kickfactoria. Osa hahmoista suosii mittarin käyttämistä spessuihin, osa lataa sen tappiin asti ja sinkoilee turbomoodissa epäreilua vauhtia. Pääosuma nollaa potkukertoimen, joten hedarit ovat nöyryytyksen lisäksi hyödyllisiä.
Heddoshot!
Kreisihuumorin ja alhaisen aloituskynnyksen ansiosta Divekick on maailmanhistorian kenties ensimmäinen ihan oikeasti bilepeliksi sopiva mätkintä. Matseissa on aina päällä hillitön tohina, ja loputonta läheltä piti -tilanteiden ryöppyä seuratessa voi vain nauraa.
Peliä voi jauhaa myös netin ylitse, mutta ainakin PC:llä peliseura oli todella harvassa. Lagin osalta hyvät ja kelvottomat matsit menivät karkeasti arvioiden tasan. Toisaalta sopivan sparrauskaverin lopulta löydyttyä sessiot kestivät helposti toista tuntia.
Vaikka sukelluspotkuissa riittää periaatteessa potentiaalia vakavaankin suhteeseen, on hieman vaikea kuvitella niiden korvaavan hadokeneja mättöpeleihin jo perehtyneen pelaajan ruokalistalla. Lisukkeena ja aloittelijoiden värväämiseen Divekick sen sijaan on verraton.
Kuten Uncle Sensei opettaa, on totta vie parempi mestaroida kaksi liikettä kuin tuntea tuhansia.
Mikko Lehtola
83
