Matkoista pisin kulkee omaan sisimpään, mutta eipä ole Dreamfall Chaptersillakaan hävettävää: peli päättää seitsemäntoista vuotta sitten alkaneen tarinan.
Ah, The Longest Journey! Tuo vuoden 1999 seikkailupeli, jossa nuori April Ryan sai tietää maailman olevan jakautunut tieteelliseen Starkiin ja maagiseen Arcadiaan, ja lähti eeppiselle road tripille kummankin halki! Omassa old school -seikkailujen pantheonissani se jää jälkeen vain Gabriel Knighteille, enkä ole arvostukseni kanssa yksin.
Jatko-osa Dreamfall (2006) oli kertaluokkaa heikompi paketti, mutta pysyi pinnalla jo The Longest Journeyn luoman maailman voimalla. Dreamfallin isoin töppi oli pelihistorian pahin cliffhanger, vähän kuin Taru olisi loppunut Kahteen torniin.
Tylsä aloittaa historiantunnilla, mutta Dreamfall Chapters on viivoitinsuora päätös ykkös-Dreamfallille, joka puolestaan nojaa täysin The Longest Journeyn esittelemään loreen. Koko pitkän, polveilevan, sekavan tarinan voi ymmärtää vain kahlaamalla seikkailukolmikon läpi järjestyksessä.
Potkustartatun, viiteen episodiin jaetun Chaptersin julkaisuhistoria on tarina itsessään. Ensimmäisen ja viimeisen osan välillä ehti kulua yli puolitoista vuotta, mikä on eri kiva tarinavetoisessa pelissä, joka viittaa jatkuvasti menneisiin tapahtumiin. Fiksuna fanina tyyppasin ykkösjakson heti sen ilmestyessä, mutta nautin loput yhteen pötköön, kun koko kausi oli valmis.
Lunastaako vuosia viipynyt Chapters odotukset? Varjo vieköön, kyllä ja ei!
Esittely
Arvostelun alussa on tapana summata juoni lyhyesti, mutta Chaptersin kohdalla se on hiukka haastavaa. Peli yhdistelee scifiä, fantasiaa, rinnakkaistodellisuuksia, steampunkia, satuja, uninäkyjä ja ties mitä, ja puristaa kaiken laajan hahmo- ja teemapaletin läpi.
Alkuperäisen Dreamfallin tähti Zoë Castillo herää koomasta ja aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä. Karunkauniin dystooppisessa Europoliksessa kelpaa lämmitellä vanhaa romanssia, osallistua poliittiseen kampanjointiin ja kaivella kadonnutta muistia psykiatrin avulla. Mutta Zoë ei ole tavallinen pulliainen, joten todellisuus alkaa pian rakoilla hänen ympärillään. Jokin uhkaa hajottaa kahden maailman tasapainon, eikä neiti Castilloa ole tarkoitettu seuraamaan kamppailua sivusta.
Samaan aikaan toisaalla... Taikuuden hallitsemassa Arcadiassa mustia pilviä kerääntyy horisonttiin. Valtaapitävä Azadi-kansa yrittää systemaattisesti tukahduttaa kaiken taikuuteen liittyvän ja rakentaa samalla jättimäistä Konetta, jonka tarkoitus on [SPOILERI]. Vastarintaliike tarvitsee edustavan keulakuvan, ja kukapa sopisi siihen paremmin kuin Azadien ykkössoltusta maanpetturiksi kääntynyt Kian Alvane, ekasta Dreamfallista tuttu hänkin?
Jos putosit kärryiltä, ei hätää. Kertauspelasin sarjan aiemmat osat Chaptersin ykkösjakson ilmestyessä ja olen silti itsekin osittain pihalla. Iso osa The Longest Journey/Dreamfall -trilogian viehätyksestä on kuitenkin juuri tapahtumien massiivisessa määrässä ja siinä, että tietyt tarinalangat ovat ehtineet marinoitua melkein kahden vuosikymmenen ajan. Sarja on kuin venäläinen suurromaani, jossa hitaasti etenevän pääjuonen lomassa pysähdytään tuon tuosta tutkimaan näennäisen irrallisia sivuhahmoja. Aivot huutavat tuskaa infodumpin edessä, mutta eteenpäin pusertaa jo nähdäkseen, miten juonenlangat kudotaan yhteen.
Tämä kerronnan (yli)kunnianhimoisuus nostaa Chaptersin massan yläpuolelle. Harvassa ovat tällaiset pelisarjat, jotka Metal Gear Solidin tai Mass Effectin tapaan kertovat pitkän, jatkuvajuonisen (ja aivan liian täyteen ahdetun) tarinan. Tämä kannattaa pitää mielessä siinä vaiheessa kun väännän negausmittarin punaiselle.
Nouseva toiminta
Kun arvostelin Chaptersin avausjakson (Pelit 12/14, 84 pistettä), olin vaikuttunut. Futuristinen Europolis oli mukavan avoin alue, jota tutki pelkästä tutkimisen ilosta, ja peli pommitti jatkuvasti valintatilanteilla, jotka jäivät kalvamaan mieltä. Lähinnä nurisin, että dialogikohtaukset tuntuivat Telltalen aikakaudella tönköiltä. Muuten fiilikseni oli: mera, tack!
Ykkösjakso oli sen verran herkku, että pelasin sen mielelläni uudestaan ennen loppukauden aloittamista. Valitettavasti tämä vain korosti, miten monta sen lupauksista jää lunastamatta.
Pelinä Chapters on jumissa uuden ja vanhan seikkailutradition välillä. Uutta on lineaarisuus ja passiivisen kerronnan määrä, mikä ei olisi ongelma, jos hahmoanimaatio ei olisi näin jäykkää tai dialogi olisi luontevampaa. Merkittävä osa pelistä kun kuluu siinä, että pari-kolme tyyppiä pauhaa jaskaa tumput suorina ja nollat taulussa. Vanhan maailman perua ovat myös puzzlet, jotka lupaavan alun jälkeen taantuvat keinotekoisiksi pelinpysäyttäjiksi, jossa yhdistellään kissanviiksia kumiankkaan (vertauskuvallisesti). Siis sitten, kun se yksi hämärä hotspot on vihdoin löytynyt.
Alkupään jaksoissa on pari pelimekaanisesti jännää osuutta, joissa saa mielin määrin tallustella kaupungin katuja etsimässä ratkaisuja. Ennen pitkää peli kuitenkin asettuu skitsofreeniseen uomaan, jossa vuoroin katsotaan kun peli pelaa itseään ja vuoroin ihmetellään kikkapuzzleja. Aargh!
Kliimaksi
Chaptersin regressiivisyys seikkailupelinä turhauttaa, mutta sen kanssa oppii elämään. Pulmat voi tarvittaessa luntata ja ne loputtomat keskustelut ovat nyt aina olleet sarjan riesana. Pelipuolen köpöisyys lisää kuitenkin vastuuta tarinan harteille ja ne hartiat ovat valmiiksi vuosien painolastista täynnä.
Viekö Chapters juonen kunnialla loppuun? Noh, joku nettikommentoija vitsaili, että peli on tarinankerronnan vastine Zenonin paradoksille. Ennen kuin stoori pääsee puoliväliin, sen täytyy päästä puoliväliin tätä puolikasta, ja ennen kuin se pääsee puoliväliin tätä puolikkaan puoliskoa, sen täytyy... Tämä on valitettavan totta. Alussa Chapters jumittaa pitkiä pätkiä pienillä sivupoluilla ja sitten lopussa kiiruhtaa tärkeiden kysymysten ohi kuin se häpeäisi niitä.
Hidastelu on tarinan keskeisiä ongelmia, mutta niin on hurjasti heittelevä tasokin. Esmes Zoën Europolis-osuudet poliittisine kiemuroineen ovat erinomaista settiä, mutta niistä siirrytään yhtäkkiä pitkäksi aikaa Kianin rooliin tekemään pikkutehtäviä kapinallisklikin pussiin. Usean tunnin ajan juonessa ei tapahdu mitään järkevää.
Chaptersissa ei yksinkertaisesti ikinä tiedä, mitä seuraavaksi tulee vastaan. Pitkään alustettuja hahmoja pyyhitään syrjään hetken mielijohteesta ja korvataan uusilla, turhilla tyypeillä. Jokaista hyvää oivallusta kohti tuntuu olevan jokin käsittämätön tyylirikko, oli kyse nolosta parisuhdedialogista, fantasiamaailmasta löytyvästä natsien keskitysleiristä, tai rakastetun sivuhahmon muuttumisesta sith-lordiksi (voimakuristusta myöten, I kid you not). Lopputulos on uskomaton sotku.
Sentään peli ei enää pääty kielekkeellä roikkumiseen ja lopetus nivoutuu varsin nerokkaasti koko sarjan alkupisteeseen, yeah! Muuten lopusta paistaa läpi kiire, sillä suuret linjat ja päähahmojen kohtalot kuitataan turhan nopeasti. Ihan ok, mutta odotin enemmän.
Ja ai niin, ne kuuluisat valintatilanteet (JOILLA ON MIELETTÖMÄT SEURAUKSET!!!). Sanonpa vain, että mitä enemmän jokin peli hypettää valintoja, sitä vähemmän niillä on todennäköisesti merkitystä. Kyllä se niin vain rusautteli rusinoitani, kun sillä ei ollutkaan väliä, veikö Zoë poikakamulleen lounaaksi soppaa vai makkaraa!
Loppuratkaisu
Tässä vaiheessa moni miettii, miksi näin epäonnisen pelin analyysille piti uhrata näin paljon palstatilaa. Selitys liittyy siihen, mitä pyysin pitämään mielessä pari väliotsikkoa sitten: tällaisia tarinankerronnan katedraaleja ei pelimaailmaan ole rakennettu mitenkään mahdottomasti. Jos mielii nauttia yksityiskohtaisesta saagasta, joka kattaa kaiken maan ja taivaan välillä ja joka kerrotaan useamman hahmon näkökulmasta, vaihtoehtoja ei monta ole. The Longest Journey, Dreamfall ja nyt Chapters muodostavat ainutlaatuisen kokemuksen, vikoineen kaikkineen.
On totta, että puolet peliajasta etsin naamaani palmun seasta. Mutta sekin on totta, että sen toisen puoliskon ajan olin onnellinen fanipoika, joka ei millään olisi jättänyt tarinaa kesken. Iloa kyynelten läpi, kyyneliä ilon läpi: tämän paremmin en osaa tätä sekasikiötä tiivistää.
Jos olet minun laillani sitonut sydämesi April Ryanin ja Zoë Castillon tarinoihin, pelkään pahoin, että vaihtoehtoja ei ole. Dreamfall Chapters on lusittava loppuun, vaikka se ei aina olisikaan hauskaa. Lohtuna peli on ihan miellyttävän näköinen ja kuuloinen, mukana ei ole kakkoja toimintaosuuksia ja tarinointia riittää noin 25 tunnin edestä, siis reilusti nykynormeja enemmän. Ei muuta kuin fanilasit päähän ja menoksi.
Ei tullut takkia, ei tullut housuja, tuli jokin epämääräinen, niukin naukin päälle mahtuva vaatekappale. Mutta hei, ainakaan tällaista ei muualta saa!
Dreamfall Chapters
Arvosteltu: PC
Saatavilla: Mac, Linux
Tulossa: PS4
Red Thread Games
Versio: v5.0.2
Testattu: Intel Pentium G2030 Dual Core 3.00GHz, 8 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 8
Muuta: Viisi jaksoa kattavan kauden hinta noin 30 euroa.
Suuren seikkailusaagan päätös on epätasainen möykky, mutta silti pakkohankinta sarjaan ihastuneille.
73
