Pari kuukautta sitten rehvastelin kolumnissani ryntääväni ensimmäisten joukossa jonottamaan Xbox 360:tta.
En jonottanut enkä ollut ensimmäisten joukossa. Sain ensihuumani taltutettua toimituksen testiboxilla, jolla pääsin tutustumaan rauhassa julkaisupeleihin. Ihan hyviä, mutta yksikään ei synnytä pakonomaista tarvetta saada ne omaksi.
Veikkaanpa, ettei useimmilla muillakaan ole mitään järkevää syytä uuden lootan hankkimiseen. Hype on tehnyt temppunsa ja joku ihmeellinen sisäinen pentele pakottaa tyhmyröimään ja hukkaamaan rahansa turhuuteen vain, koska sellainen nyt vain on saatava.
Köyhät kyykkyyn
Kolkkiboksin myötä tajusin, kuinka älyttömän kalliita peleistä on tullut. Pelien tyypillinen hinta on hiipinyt 60:een, jopa 70 euroon. Se on liikaa.
Ollaanpa hetki ihan rehellisiä. Useimmissa konsolipeleissä ei ole hintaansa nähden läheskään tarpeeksi sisältöä. Arvosteluissa järjestään puhutaan alle kymmenen tunnin kestosta ikään kuin luonnollisena ja hyväksyttävänä asiana. Toisin sanoen, pelaaminen maksaa keskimäärin noin seitsemän euroa tunnilta. Leffalippu maksaa aika lähelle saman verran. Onko tunti pelaamista yhtä hyvää viihdettä kuin kaksi tuntia elokuvissa?
Jatketaan vertailua. Tyypillinen DVD-leffa tai musiikki-CD maksaa noin 15#20 euroa, eli niitä saa kolmesta viiteen yhden uusimman sukupolven konsolipelin hinnalla. Vaikkei yhtä leffaa katso kuin kerran, se tarkoittaa kuudesta kymmeneen tuntiin tehokasta laatuaikaa, eli suurin piirtein yhden konsolipelin verran. Lienee makuasia kumpi kestää paremmin uusintoja.
Vertailu vuokraleffoihin ei enää olekaan tasaväkinen. En ole keräilijäluonne, joten minun ei ole pakko omistaa peliä tai leffaa, elämys riittää. Ei ole minun vikani, ettei pelejä ole yleisesti tarjolla vuokralle. Kun leffavuokra tavallisesti on noin kolme euroa, yhden pelin hinnalla saa yli neljäkymmentä tuntia elokuvia. Vain äärimmäisen harva konsolipeli pystyy pitämään otteessaan niin pitkään.
Tyypillinen lautapeli maksaa noin 20#40 euroa, mutta käyttöikä lasketaan vuosissa. Lautapelaamisen hienoista puolista olen kirjoittanut jo niin paljon, etten viitsi enempää, ja joka tapauksessa kyse on pikemminkin leppoisasta yhdessäolosta. Sille ei voi laskea hintaa.
Käsi pystyyn: kuinka moni vääntää ostamansa pelit loppuun asti? Edes puoliväliin? Entäpä kuinka monella on liikaa keskenjääneitä pelejä hyllyssä? Aika ristiriitaista, ottaen huomioon mitä lysti maksaa. Useimmat pelit suunnitellaan nykyään lyhyiksi, mutta äärimmäisen intensiivisiksi elämyksiksi. Ne muistuttavat kummitusjunaa, jonka teho puree tasan tarkkaan yhden kerran, eikä kestä toistoa. Se yksikin kerta pitää pysyä tiukasti kiskoilla, eikä yrittää vilkuilla kulissien taakse. Jotain on pahasti pielessä, jos useimmat haluavat hypätä pois kesken kyydin.
PC porskuttaa
Omistan kosolti pelejä, joista olisin valmis maksamaan vaikka kaksinverroin pyydettyä enemmän. Hyvänä esimerkkinä pari kuukautta sitten ilmestynyt Civilization IV, jota jo nyt on tullut pelattua kymmeniä tunteja, eikä herpaantumisen merkkejä ole havaittavissa. IL-2 Forgotten Battles, Battlefield 2, koko Total War -sarja, Operation Flashpoint, GT Legends, F1 2003 modeineen, Silent Hunter III, Falcon 4. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Yhteistä kaikille on paitsi se, että ne ovat PC-pelejä, myös se, ettei niiden käyttöikää lasketa tunneissa vaan vuosissa. Kuinka monesta uudemman sukupolven konsolipelistä voi sanoa samaa? Poikkeuksena ovat muutamat hyvät Live-moninpelit. Useimmissa vain tahtoo käydä niin, että pelaajia riittää alkuinnostuksen ajan, mutta sen jälkeen on hiljaista, kun porukka ryntää seuraavan uutuuden perään. Ne muutamat kestoklassikotkin ovat suoraan sanoen aika laimeita, jos on päässyt kokemaan PC:n nettipelien parhaimmistoa.
Olen hankkinut kertakäyttöpelit itselleni kaivelemalla alelaareja ja ostamalla pelit käytettyinä silloin, kun niitä ei ole saanut työn puolesta ilmaiseksi. Mutta raakaa kieltä pelibisneksen häikäilemättömyydestä kertoo se, että jotkut julkaisijat ovat jo miettimässä, miten käytettyjen pelien kaupan voisi estää, koska se ei ole julkaisijoiden silmissä lainkaan suotavaa bisnestä. Ihan oikeasti, jotain rajaa ahneuteenkin.
Kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta. Pelit nykymuodossaan eivät anna tarpeeksi vastinetta rahoille.
Vain huvin vuoksi
Vai onko kyse minusta itsestäni? En suostu myöntämään kyllästyneeni. Päinvastoin, rakastan pelaamista, enkä mielestäni ole vajonnut retrosuohon. Nyt vain on niin, että ainoastaan PC:lle ilmestyy sellaisia pelejä, joita viitsin pelata muutenkin kuin kevyinä välipaloina.
Onko kyseessä jotain suurempaa? Pelimyynti on laskenut viidenneksen, ehkäpä kyseessä ei olekaan sukupolven vaihdosta johtuva notkahdus. Ehkä pelibisnes on riskien välttelyssään ajanut itsensä nurkkaan, eräänlaiseen luovuuden tyhjiöön. Ennen pitkää huomataan, ettei ketään enää edes kiinnosta. En minäkään ottaisi riskejä, jos panoksena on kymmeniä miljoonia, mutta samalla kuitenkin koko ala tukehtuu.
Viime kädessä pelaajat voivat syyttää itseään. Kun katsoo minkä tahansa kuukauden kymmenen parhaan pelin listaa, huomaa ihmisten haluavan ostaa saman pelin aina vain uudestaan. Ihmekö tuo, jos silloin tehdään tismalleen sitä mikä helpoiten käy kaupaksi.
Hyvästi jää
Tämä oli viimeinen juttuni Pelit-lehden toimittajana. Kiitos kaikille lukijoille siitä, että juttuni ovat kelvanneet. Teidän ansiostanne olen saanut tehdä töitä rakkaan harrastuksen parissa. Se on etuoikeus, johon aivan liian harvalla on mahdollisuus.
Jokainen alalla tietää, miten työn myötä pelaamisesta katoaa tietty iloisuus. Vilpittömän fanittamisen tilalle tulee kriittisyys. Kun bisneksen kylmät realiteetit tajuaa, kriittisyys saa seurakseen kyynisyyden. Siitä ei ole pitkä matka paljon pahempaan.
En jää odotteleman sitä, vaihdan alaa ja siirryn toimittajaksi HIFI-lehteen. Harrastamaan työkseni, kuinkas muuten. Pelaamista en aio lopettaa koskaan, mutta tästä lähtien teen sitä vain huvikseni.
Kiitos kaikille upeista vuosista Pelit-lehdessä. Pitäkää toisistanne huolta!
