Elämme James Bondin juhlavuotta. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen Bond-elokuvan Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No, 1962) valmistumisesta. 20. virallinen Bond-elokuva Die Another Day saa maailman ensi-iltansa 22.11. Kuolema saa odottaa saapuu Suomeen 29. marraskuuta.
Bondin esittäjä on aina ollut maailmanluokan uutinen. Myös Bond-tytöt ovat käsite, joka tunnetaan kaikkialla länsimaissa. Jopa Bondin autot pääsevät otsikoihin. Mutta James Bondin ei tarvitsisi olla edes olemassa ilman salaisen agentin vertaisia vastustajia. Ei ole voittajaa ilman häviäjiä, vasta roisto tekee sankarin.
Koska James Bond ei ole mikään jokamies, myöskään Bondin vastustaja ei voi olla tavallinen murhaaja perinteisine motiiveineen. Bond kannattaa lähettää töihin vain, jos koko maapallon kohtalo on vaakalaudalla.
Sano vain Ei
Ensimmäisen elokuvan pääroisto tohtori No (Joseph Wiseman) asetti tyylilajin perussäännöt, jotka löytyvät päälinjoiltaan myös Ian Flemingin romaaneista. Tohtori No on suuruudenhulluudesta kärsivä tiedemies ja terroristi, joka on jo aikoja sitten siirtynyt pimeälle puolelle.
Tohtori No oli menestys, joten sarja sai jatkoa. Vuotta myöhemmin ilmestyi Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia With Love, 1963), jossa esiintyi ensi kertaa yksi Bondin verivihollisista: Blofeld.
Vielä tällä kertaa Blofeld on naruja taustalla vetelevä hahmo, jonka kasvoja emme näe lainkaan. James Bondin aika kuluu enimmäkseen taistellessa Red Grantia (Robert Shaw) vastaan. Grant on erikoinen roisto: Hän on melko realistinen ja logiikaltaan suoraviivainen murhanhimoinen psykopaatti, eikä kuulu sarjaan hullut nerot. Flemingin kirjat ovat aina olleet tummasävyisempiä ja realistisempia kuin niistä tehdyt elokuvat, ja Red Grant onkin enemmän kirjasta repäisty hahmo kuin leffaroisto.
007 ja Kultasormi (Goldfinger, 1964) palasi elämää suurempien Bond-vastustajien linjalle. Kultasormen (Gert Frobe) pakkomielteenä on kulta, ja Kultasormi varastaa valkokankaan omissa kohtauksissaan aivan kuten hyvän Bond-roiston pitääkin.
Pallosalamassa (Thunderball, 1965) Blofeld tekee näyttävän paluun. Hän on Bondin päävastustaja myös kolmessa seuraavassa elokuvassa. Blofeldin näyttelijä tosin vaihtuu joka kerta: Anthony Dawson, Donald Pleasance, Terry Savalas, Charles Gray.
Moore on vähemmän
Kun Sean Connery jätti Bondin roolin ja Roger Moore astui tilalle, elokuvasarjan yleissävy muuttui humoristisemmaksi ja kevyemmäksi. Tämä sääntö ei pätenyt vielä ensimmäiseen Mooren elokuvan pääroistoon.
Elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die, 1973) Bondia höykyytti huumekuningas Mr. Big, joka oli myös San Moniquen diktaattori tohtori Kananga (Yaphet Kotto). Matsi 007 vs. Big meni lopulta pelleilyn puolelle, kun pääroisto paisui palloksi ja räjähti kappaleiksi nieltyään Bondin ampuman "ilmaluodin".
Moore-Bondin vastustajista kannattaa erikseen mainita yksi parhaimmista, 007 ja kultaisen aseen (The Man with a Golden Gun, 1974) Scaramanga. Häntä esittävä Christopher Lee tekee hienoa työtä. Myös hedonistisen huippupalkkamurhaajan hahmo on harvinaisen omaperäinen.
James Bond oli pitkään kylmän sodan tuote, joka sai käyttövoimansa ja olemassaolon oikeutuksensa kommunismin vastustamisesta. Bondin vastustajat ovat kuitenkin lähes aina olleet omaan pussiin pelaavia nerokkaita sekopäitä, jotka viis veisaavat politiikasta.
Maailma muuttuu ja sen kanssa joutui muuttumaan myös James Bond. Mutta hahmoa ei voi muuttaa liikaa tai hän ei enää ole se salainen agentti, jota puoli maailmaa rakastaa.
Kun Timothy Dalton sai Bondin smokin ylleen, sarja otti suuren askeleen kohti realismia, mikä osoittautui yleisömenestyksen kannalta huonoksi ideaksi. Tosin juuri Timothy Dalton vastaa parhaiten Ian Flemingin romaanien Bond-käsitystä.
Bondin mukana muuttuivat myös roistot. Suuruudenhullut maailmanvalloittajat/maailmantuhoajat olivat historiaa. Dalton-Bond sai vastaansa omaa etuaan ajaneet ahneet ja väkivaltaiset nilkit.
Timothy Daltonille tarjottiin kahden elokuvan jälkeen kenkää ja moitteet siitä, että hän melkein tappoi menestyvän elokuvasarjan. Oikeampi syyllistämisen kohde olisivat olleet tuottajat ja käsikirjoittajat, jotka uudistivat Bondia väärään suuntaan, eikä roistoissakaan ollut potkua.
Järkeä tappamiseen
Uusi menestyksen aikakausi alkoi, kun Pierce Brosnan astui remmiin. 007 ja kultainen silmä (GoldenEye, 1995) oli kova hitti. Siitä myös alkoi uudenlaisten Bond-roistojen aikakausi, jota jo Daltonin aikakaudella tavoiteltiin.
Ajat ja katsojan vaatimukset olivat muuttuneet sitten Conneryn ja Mooren aikojen. Enää Bond-roiston maailmanvalloituksen motiiviksi ei riittänyt se, että Bond-roiston kuuluu maailma valloittaa. Katsojat vaativat toimintaelokuvaltakin jonkinlaista perususkottavuutta ja -järkevyyttä. Myös kylmän sodan päättyminen oli pakko ottaa huomioon. Alec Trevelyan (Sean Bean) täytti nuo vaatimukset hyvin. Roiston motiivit ovat loogisia ja johtuvat henkilökohtaisista traumoista.
Seuraavassa elokuvassa Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies, 1997) jatkettiin kohtuullisen realistisilla linjoilla. Katsojan ei tarvinnut olla suuri tietäjä tajutakseen, että megalomaanisella mediamogulilla Elliot Carverilla (Jonathan Pryce) oli esikuva todellisuudessakin: Rupert Murdoch. (Muuten, jos Rupert Murdoch -nimistä hahmoa ei olisi oikeasti olemassa, se olisi täydellinen nimi Bond-roistolle.)
Kuolema saa odottaa -uutuudessa maailmaa uhkaa omalla satelliitillaan rikas liikemies Gustav Graves (Toby Stephens), joka ei ole täysin erilainen hahmo kuin Virgin levy- ja lentoyhtiön perustanut britti Richard Branson. Tosin Branson tunnetaan tosielämässä rikkaudestaan huolimatta leppoisana miehenä, joka ei turhia snobbaile tai rähise.
Vaan kuka kelpaa esikuvaksi seuraavan elokuvan salaiselle agentille? Ehdotukseni on George Bush Jr. mutta todennäköisemmin hän on Osama bin Ladenin tai Saddam Husseinin kaltainen hahmo.
Ei nimi roistoa pahenna
Monet Bond-roistot ja heidän apulaisensa jäävät mieleen jo pelkän nimensä vuoksi. Muistatteko esimerkiksi heidät?
Kronsteen
Oddjob
Fiona Volpe
Irma Bunt
Windt ja Kidd
Bambie ja Thumper
Tee Hee
Nick Nack
Jaws
Zodin
May Day
Necros
Xenia Onatopp
