Vielä vähän aikaa sitten arveltiin erikoistehostetekniikan kehittymisen johtavan siihen, että pian ei tarvita oikeita näyttelijöitä lainkaan. Tietokoneella on tehty kokonaisia elokuvia. Ei-animaatiofilmeissä on nähty digitaalisia henkilöhahmoja. Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, että tietokoneet korvaavat kaiken muun paitsi ihmisnäyttelijät.
Uskottava, kokonaan tietokoneanimoitu ihminen on ollut tiettyjen piirien epävirallinen tavoite pitkään. Urakka on vaikea. Jokainen ihminen on ihmisen asiantuntija. Pienikin lipsahdus liikkeissä tai eleissä, tai vaikka tavassa, miten bitti-ihminen seisoo paikallaan, tarttuu heti silmään. Lisäksi oma juttunsa on keinotekoisen hahmon puhe, jonka ovat tähän saakka dubanneet oikeat ihmiset. Keinotekoista, aidolta vaikuttavaa puhetta ei kukaan ole uskaltanut luvata lähivuosiksi. (Pistäkää omat viisastelunne poliitikoista tähän kohtaan.)
Hyvästi lavasteet
Ensimmäiset täyspitkät elokuvat, joissa kaikki muu on keinotekoista paitsi ihmisnäyttelijät, ovat valmistuneet tänä vuonna. Nämä leffat on kuvattu kokonaan sinistä tai vihreää taustaa vasten ja taustalle on myöhemmin lisätty "lavasteet", maisemat ja kaikki muu visuaalisesti tarpeellinen.
Filmihistoria kiistelee jo nyt siitä, mikä elokuva toteutti tämän ensimmäisenä. Jos katsotaan ensi-iltapäivää, tilanne on selkeä. Ranskalainen Enki Bilalin sarjakuviin perustunut Immortel (ad vitam) näytettiin yleisölle ensimmäistä kertaa Brysselin fantasiafilmifestivaaleilla 13. maaliskuuta. Japanilainen animeuudelleenfilmatisointi Casshern nähtiin kotimaassaan vasta yli kuukausi myöhemmin. Varsinkin jälkimmäinen elokuvista on suosittelemisen arvoinen.
Tyylilajin (teknisen kokeilun?) korkeinta profiilia pitää amerikkalainen Sky Captain and the World of Tomorrow. Elokuva sai Yhdysvaltojen ensi-iltansa 17.9. ja saapuu Suomeen 8.10. Kuten nimestäkin voi päätellä, kyseessä on juonellisesti retrohenkinen, vauhdikas scifi-seikkailu ilman turhia taiteiluita. Pääosissa on nimekäs kolmikko: Jude Law, Gwyneth Paltrow ja Angeline Jolie.
Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut tietokonenörttinörtti Kerry Conran. Alunperin Sky Captain oli kuuden minuutin mittainen demo, jossa tietokoneanimoidut robotit kulkivat New Yorkin kaduilla. Kun elokuvantekijä Jon Avnet näki pätkän, hän nimesi itsensä tuottajaksi ja ryhtyi valmistelemaan täyspitkää rainaa.
70 miljoonan dollarin budjetti on vain vajaat 20 miljoonaa enemmän kuin Hollywoodissa nykyään keskimäärin. Ilman tietokonetemppuja elokuva olisi maksanut pitkälti toista sataa miljoonaa, eikä samanlaisen visuaalisuuden saavuttaminen olisi ollut edes mahdollista. Kun luette tätä, amerikkalaiset elokuvankatsojat ovat jo ratkaisseet menivätkö miljoonat hukkaan vai saivatko Conran ja Avnet hittileffan pilkkahinnalla.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana elokuvassa on myös yksi keinotekoisesti henkiin herätetty ihmisnäyttelijä: edesmennyt Laurence Olivier on pienessä sivuroolissa. Legendaarinen näyttelijä esiintyy alle keski-ikäisenä. En tosin ole varma siitä, voiko verbiä "esiintyy" käyttää tässä yhteydessä.
Kolme ohjaajaa Synnin kimpussa
Kävi Sky Captain and the World of the Tomorrow'lle sitten miten tahansa, on varmaa, että samalla tekniikalla tehdään vielä ainakin yksi elokuva. Projekti on äärimmäisen mielenkiintoinen: Frank Millerin Sin City -sarjakuvamestariteoksen filmatisointi. Miller myös ohjaa elokuvan yhdessä teknisesti taitavan Robert Rodriguezin kanssa. Koska Director's Guild on America on sitä mieltä, että elokuvalla voi olla vain yksi ohjaaja, Rodriguez erosi Sin Cityn vuoksi ammattikillastaan. Kaiken huipuksi on huhuttu, että Quentin Tarantino ohjaisi Sin Citystä oman osansa, mikä tai mitä se sitten olisikaan.
Vuonna 2004 digitoiduin taustoin toteutetut elokuvat ovat vielä mielenkiintoinen tekninen kokeilu. Jo vuonna 2006 ne saattavat olla suhteellisen normaali ilmiö. Paljon riippuu Sky Captainin kaupallisesta menestyksestä.
Tekniikka on työväline, ei luovuuden este tai syy siihen, miksi elokuvasta tulee huono. Esimerkiksi parina viime vuonna nähdyt tietokoneanimaatiot ovat olleet paitsi hittejä, myös vallan mainioita elokuvia. Näin siksi, että Pixar ja kumppanit ovat tajunneet hyvän käsikirjoituksen merkityksen.
Tavallaan digitaaliset taustat vapauttavat elokuvan ohjaajan ja tekevät hänestä taiteilijan. Mikä tahansa on nyt mahdollista. Mutta kun mikä tahansa on mahdollista, on helpompi valita väärät palaset. Pelkkä silmäkarkki ei riitä, vaikka pohjana oleva käsikirjoitus olisi kelvollinen. Ohjaajalta vaaditaan entistä enemmän tyylitajua.
Kaikki näyttelijät eivät ole innostuneita kehityksestä. Tyhjää kangasta vasten on vaikea osoittaa tunteita uskottavasti. Toisaalta, juuri se on näyttelemistä puhtaimmillaan. Esiintyjä joutuu käyttämään mielikuvitustaan aivan uudella tavalla.
Tai eihän se oikeastaan kovin uusi tapa ole. Me kaikki olemme harrastaneet samaa lapsuuden leikeissämme.
