Rockstarin GTA-sarja on nykytaidetta, joka kyseenalaistaa stereotypiat pilkkaamalla. Kakaroilta kielletyssä GTA: Chinatown Warsissa länsimaiden rappion kritiikkiä esitetään kiinalaisesta näkökulmasta. Vain junttieinarin mielestä pelissä puhtaasti tapetaan, kaahataan ja vedetään huumeita.
Grand Theft Auto -sarja on noussut esimerkiksi erinomaisesta hiekkalaatikkopelistä. Valmiiksi käsikirjoitetun tarinan sijasta pääosaan nousevat pelimaailman sattumukset, yllätykset ja ennakoimattomat tapahtumat, joiden myötä pelaajat luovat omat seikkailunsa.
Hiekkalaatikko mahtuu myös DS:ään. Käsikonsolin kotikoneita niukempi tekniikka pakotti Rockstar Leedsin tiivistämään ja terävöittämään alkuperäisideaa, mikä kääntyy pelaajan eduksi. GTA: Chinatown Warsin maailma kuvataan ylhäältä sarjakuvatyyliin, mitä juonipätkien kuva- ja tekstikerronta tukee hienosti. Huumori on tutun mustaa ja maailma raaka.
Varsinkin juonikohtaukset pursuavat viikarihuumoria, sillä tehtävänannot ovat pelkkää kenttäkettuilua. Pikkumaailma elää omaa elämäänsä. Ambulanssit kurvaavat pillit soiden paikalle, kun pelaaja sattuu parkkeeraamaan jalankulkijan päälle, poliisit juoksevat pikkurikollisten perässä, taksit ottavat ihmisiä kyytiin ja paloautot yrittävät sammuttaa antisankarin ilkeyksissään sytyttämää tulipaloa. Kaikkia näkemiään (ja monia muita) töitä voi tehdä pikkurahan toivossa itsekin, jos vain varastaa oikean auton.
Pirkko Liimanaama
Tarina keskittyy Liberty Cityn jengisotiin. Kiinalaismafian eli triadin pomo murhataan, ja Huang Lee lähetetään luovuttamaan johtajuutta symboloiva miekka Amerikan-setä Kennylle. Huang väijytetään heti lentokentällä ja miekkakin viedään, joten kostoksi kaveri jää riehumaan Liberty Cityyn.
Tehtävät ovat sarjan tyyliin monipuolisia. Vaikka valtaosa keikoista keskittyy ryöstömurhiin, mukaan mahtuu myös todisteiden hävittämistä, salakuljetuslastin pelastamista merenpohjasta ja pankkiryöstöstä pakeneminen festivaalilohikäärmeen sisuksissa. Vähän yli 10 tunnin kampanjassa on harmittavan usein auki vain yksi tehtävä kerrallaan, mikä syö tekemisen näennäistä vapautta. Kokonaispeliaika riippuu omasta aktiivisuudesta. Varsinaisten juonitehtävien ohella kaupungista löytyy runsaasti vapaaehtoista puuhattavaa, kuten turvakameroiden räjäyttelyä ja todella haastavia autokisoja.
En epäile hetkeäkään, etteivätkö Rockstarin pojat olisi pitäneet K18-leiman kriteereitä suorastaan suunnittelupohjana. Murhia, kiroilua, rasismia ja huumeita piisaa, pornokin mainitaan useammin kuin toimituksen lounaskeskusteluissa. Huumekauppa tuntuu vain pahamaineisen aiheensa takia mukaan ympätyltä, sillä tienatuilla dollareilla ei tee oikein mitään. Aseet, päihteet ja autot voi varastaa kadulta, eikä turvataloja tarvitse joka kortteliin ostaa, sillä peli tallentaa onnistuneen tehtävän jälkeen muutenkin.
Huumekauppa nivoutuu pari kertaa pääjuoneen, silloinkin vain etenemisen hidasteena: seuraava tehtävä aukeaa vasta 5000 dollarilla tai tuomalla pari annosta munatonta kokkelia kaverille. Huumekauppa ei ole edes kovin hurjaa, vaan toimii osta halvalla, myy kalliilla -optimointipelinä. Sähköpostiin paukahtaa ilmoituksia isoista huume-eristä, jolloin käydään täydentämässä varastoja ja viedään aineet kätköön odottamaan sopivaa ostajaa. Kuormasta ei voi edes itse syödä.
Sinivuokot kukkivat
Autojen ajomalli on erinomainen, kun tottuu siihen, että peltilehmät kääntävät itsensä automaattisesti kaistan suuntaan. Jos ei totu, ominaisuuden saa pois päältä. Tavallisilla perheautoilla ja urheiluautoilla on eroa huippunopeudessa, kestävyydessä ja ketteryydessä. Farmarilla körötellessä ei pahemmin tarvitse käsijarrua, mutta Stallion heitetään luisussa kurvaan kuin kurvaan.
Ajofysiikat vetävät vertoja monelle isommallekin pelille. Autot lentävät ympäri, ajavat kahdella pyörällä ja satamalaiturilta syöksyessään jopa vievät kuskin mukaan syvyyksiin, ellei tämä potki takaikkunaa rikki. Luvattomasti haltuun otetuissa autoissa soi omistajien suosikkiradiokanavat. Sen verran on jouduttu tekemään kompromissia, että soittolistat ovat suomalaiskanaviakin niukempia, musiikki on instrumentaalia eikä puheohjelmiakaan ole.
Kovavauhtiset poliisitakaa-ajot kuuluvat GTA:n lähdekoodiin. Virkavallan saa kimpustaan rysäyttämällä vauhdilla päälle tai torppaamalla poliisiauton esteeseen, kun koppalakit yrittävät kiilata ohi. Mustamaija rysähtää rikki sireeni tyydyttävästi vongahtaen. Riittävästi autoja menetettyään poliisin on pakko luopua takaa-ajosta, ja tilanne rauhoittuu lopullisesti sivukujalle kurvaamalla. Systeemi toimii niin hyvin, että takaa-ajovariaation soisi korvaavan GTA IV:n piilosleikin tulevissa sarjan peleissä.
Vatkataan kinuskikastike
Varsinaiset pelitapahtumat näkyvät yläruudulla. Alaruudun kosketusnäytöltä luetaan kämmentietokoneen sähköpostit, käytetään GPS-systeemiä ja valitaan aseita. Kaikki tehtävät ja huumekauppavinkit lähetetään sähköpostina, josta oikean osoitteen saa GPS:ään yksinkertaisesti klikkaamalla linkkiä.
Aseita tähdätään automatiikalla, mutta käsikranaatit, polttopullot ja muut heittoaseet viskotaan styluksella kosketusruudulta. Kynän nappaaminen kesken tulitaistelun on hidasta hommaa, joten kranaatteja tulee viskeltyä vain takaisin ampumattomiin maaleihin. Kosketusruutu ei silti jää paitsioon, sillä mukana on useita ominaisuutta hyödyntäviä minipelejä.
Vanhat autot varastetaan vääntämällä ruuvimeisseliä virtalukossa ja uudempien mallien ajonesto ohitetaan numerovalinta-minipelissä. Minipeleistä käytetyimpiä ovat arpakojujen raaputusarvat. Voittoina on rahan lisäksi taloja, ruokaa ja aseita. Useimmiten pidätyksen jälkeen marssin kojuun raaputtamaan arpoja, joista saa kauppaa halvemmalla itselleen aseet, kranaatit ja elintärkeän luotiliivin.
Lukuisat stylus-osuudet eivät häiritse rytmiä, vaan usein niitä käytetään vain rutiinitehtävien piristeenä, kuten kehyspanoksen kiinnittämiseen poliisiauton seinään. Valtaosan voi vielä valinnoillaan ohittaa. Esimerkiksi autoja ei tarvitse murtaa, jos kiskoo liikennevaloissa kuskin ulos ja nappaa kiesin lennosta.
Erittäin hyvä ellei täydellinen
Isovelikoneiden GTA-versioita matkitaan jopa niin tarkasti, että ukon ohjaus on taas tarpeettoman kankeaa, maailma hidastuu poliisitakaa-ajoissa ja taistelusysteemi toimii vain välttävästi. Automaattinen tähtäyssysteemi ei valitse lähintä tai edes aggressiivista vastustajaa, vaan huumesodan keskelläkin kone arvaa pelaajan haluavan ampua katua ylittävän mummon konepistoolimiesten sijasta.
Hassua edes marista, mutta Nintendo DS -peli on välillä liiankin näyttävä. Oma hahmo ja vastustajat jäävät joskus kolmiulotteisessa maailmassa markiisien ja mainostaulujen taakse. Se korpeaa viimeistään silloin, kun piilokyttä heittää huomaamatta katuun ja pidättää. Tempussa katoavat vaivalla hankitut aseet ja turvataloon kätkemättömät huumeet.
Deadline-kiireessä en päässyt kokeilemaan lähiverkossa toimivaa moninpeliä. Joka tapauksessa kaksinpelissä pääsee ajamaan sarjaa autokisoissa, ajamaan pelkästään kaveria vastaan kisaa, kamppailemaan pakettiauton kaappauksessa ja kimppapelissä puolustamaan jengitaloa tekoälyvihollisia vastaan.
Vaikka Chinatown karsii Liberty Citystä vapautta ja vaihtoehtoja, DS-versio on kunnioitusta herättävä niin teknisesti kuin pelillisesti. Rehellisesti sanoen, kun kuulin projektista en uskonut kokonaisuuden olevan puoliksikaan näin mainio, mutta pelasinkin sitä pikkutunneille silmät vinossa. Rockstar Leeds teki DS:lle parempaa työtä kuin aikaisemmassa PSP:n Liberty Cityn tarinoissa (Pelit 12/05, 90 pistettä), sillä versio vie sarjaa jopa uusiin suuntiin. Metacritin DS-kärkipaikka on syystä ansaittu.
90
