Ottaen huomioon, että PC:n Starfleet Command -sarja on vaativin, monipuolisin peli koskaan taktisesta avaruustaistelusta, ajatus käsikonsoliversiosta kuulostaa omituiselta.
Tactical Assault on hyvin, hyvin raskaalla kädellä yksinkertaistettu versio Quicksilverin tekemästä ensimmäisestä Starfleet Commandista. Yllättäen se jäljelle jäänyt kymmenen prosenttia toimii edelleen mainiosti. Lopputulos on kiva avaruustaistelusimulaattori, vaikka kuohimisessa keritsimet ovatkin lipsahtaneet pari kertaa liikaa. Tactical Assaultia ei kannata verrata esikuvaansa, vaan kännykonsojen muuhun pelitarjontaan. Silloin se pärjää mainiosti.
Voi noita klingoneita!
Alkuperäinen näennäisvapaa pääpeli on korvattu toisiaan seuraavien tehtävien sarjalla, jossa uuden aluksen saa automaattisesti. Kun mainitsen klingonit ja romulaanit, juonen arvaa jokainen trekkie. Kampanjoita on kaksi, ensin Federaatio ja sitten klingonit. Tehtävät ovat tarpeeksi mielenkiintoisia ja niissä on jopa sisäisiä vaihtoehtoja. Ei niitä tietysti monta putkeen jaksa.
Tarjolla on Federaation, klingoneiden ja romulaanien aluksia alkuperäissarjan aikakaudelta. Alusta lennetään ristiohjaimella, ja se lentää tiukasti kaksiulotteisella tasolla. Lautapeliperimästä johtuva ratkaisu toimii pelillisesti, sillä kolmas liikeakseli vaatisi kokonaan erilaista peliratkaisua, jottei paketista tulisi jälleen yksi yhdentekevä räiskintä.
Vaiheiset vapaalle
Tactical Assaultin taistelu ei ole mitään sankarikapteenin suorittamaa savikiekkoammuntaa. Jopa kahden tasakokoisen aluksen taistelussa saattaa käydä hassusti, jos ottaa liian löysästi. Taistelun perusidea on pitää vihollista kohti kunnossa oleva suoja, samalla ampuen läpi sen heikentyneistä kohdista. Asetyyppejä on joka aluksessa kaksi. Sädeaseet (phaser tahi disruptior) osuvat aina, mutta teho tippuu jyrkästi etäisyyden kasvaessa. Projektiiliase on tehokas, mutta voi mennä ohi. Federaation ja klingonien fotonitorpedot ovat pitkän matkan aseita, romulaanien plasmapallo on tarkoitettu hyvin lyhyen kantaman tehoruhjontaan.
Taktiikkaa tulee eri puolelle alusta sijoitettujen aseiden ampumasektorista ja latautumisviiveestä. Aseet eivät laukea joka kerran kun painaa liipaisinta, vaan niillä on melko pitkä latautumisvaihe. SFC-veteraanina jäin oikeastaan kaipaamaan vain alfaisku-mahdollisuutta eli kaikkien aseiden laukaisua kerralla, joka on yksi emopelin perustaktiikoista.
Aluksissa on akku, josta revitään virrat erikoisiin ohjausmanoveereihin, aseiden ylilataukseen, suojien lataukseen (vain Federaatio) ja verholaitteeseen (klingonit ja romulaanit).
DS- ja PSP-versiot ovat sama peli, erot ovat ohjauksessa ja esillepanossa. Jälkimmäisessä PSP vetää melkoisesti pitemmän korren: grafiikka on parempaa ja sijoitettu avarampaan ruutuun, jossa aseiden lataustila näkyy vakiona. Kosketusnäytön puuttuessa kaikki epämääräiset nappikombot pitää opetella ulkoa. Tämä nappuloiden puute lienee syy alkuperäisen pelin raskaaseen keventämiseen.
DS:ssä näkymät ovat kahdessa ruudussa, ja alaruutuun saa näkyviin navigaation, suojat plus sen tärkeimmän, aseet. Kaikkea voi ohjata tikulla tökkimällä, mutta se on aika hyvä tie tappioon. Kummassakin versiossa on kaksinpeli.
Olisi erinomainen juttu, jos Star Trek: Tacticak Assault vetoaisi normaaliin käsipelirahvaaseen niin, että jatkossakin tulisi enemmän oikeita taktiikka- ja strategiapelejä ilman että niistä on pakko tehdä Panzer General Mario -vesityksiä. Jotenkin en vain usko.
70
