Amerikkalaisessa elokuvabisneksessä ei vanhoja kunnioiteta eikä kokemusta arvosteta. Merkitystä on ainoastaan sillä, miten elokuvat tuottavat rahaa. Alalla liikkuu sanonta: "Olet täsmälleen niin hyvä kuin edellinen elokuvasi".
Aivan näin raakaa peli ei oikeasti ole. Jokaisella nykyisellä tähtiohjaajalla ja -näyttelijällä on historiassa myös floppeja.
John Travoltan ura oli ennen Pulp Fictionia niin alamaissa, että sen elpymistä ei rohjennut ennustaa kukaan. Myös ohjaaja Ridley Scott oli ajautumassa b-listalle, kunnes teki komean paluun Gladiatorilla (2000). Joskus aika vain ajaa ihmisestä ohi. Mikäli seuraavat tyypit nousevat uudelleen Hollywoodin tähtitaivaalle, olen hyvin hämmästynyt.
John Landis
Ohjaaja John Landis on minulle pyhä nimi, koska hänen Blues Brothersinsa (1980) oli ensimmäinen näkemäni videolla julkaistu elokuva. Blues Brothersin klassikkoarvo on vuosien mittaan vain noussut, eikä miehen merkkiteokset siihen lopu.
Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981) on siitä erikoinen kauhukomedia, että se toimii sekä kauhuna että komediana. Eddie Murphyn tähdittämä Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on ilo silmälle ja hyvin hauska komedia. Landis on ohjannut myös ehkä pophistorian kuuluisimman musiikkivideon, Michael Jacksonin hienon Thrillerin (1983).
Näiden todisteiden valossa näyttää siis siltä, että John Landis ei voi olla kyvytön. Yksi täysosuma voi sattua vaikka Timo T.A. Mikkosen uralle, mutta Landisilla on näyttöä paljon enemmästä.
1990-luvulle saavuttaessa jokin meni pieleen. Stallone-komedia Oscar (1991) yritti tavoitella vanhan ajan sanailoittelun henkeä, mutta epäonnistui surkeasti. Pahinta on, että vuonna 2001 Oscarkin näyttää ihan siedettävältä Landis-tuotokselta.
Mies meni ja ryssi tuottoisan Beverly Hillsin kyttä -toimintaleffasarjan kolmannella osalla (Beverly Hills Cop III, 1994), joka oli kuin tuhovimmaisen pikkukakaran ohjaama. Äskettäin meillä tv:ssä nähty komedia Stupidot (The Stupids, 1996) on häpeäksi jopa idioottihuumorille. Blues Brothers 2000 pilasi ensimmäisen osan muistot, eikä onnistunut edes suuruudenhullussa autojentuhoamiskohtauksessa, joka ei vaatisi muuta kuin aikaa, rahaa ja teknistä ammattitaitoa.
Uranpelastussuunnitelma: Jonkun tunnetun hittileffan jatko-osa, mutta vain mikäli kässäri on siedettävää tasoa.
John Carpender
Halloween (1978) on kauhuelokuvan suuria klassikoita, joka oli valtava hitti ja loi kokonaisen tyylilajin. Jokainen Halloweenin nähnyt muistaa ne hienot värinät selkäpiissä, jota Jamie Lee Curtisin ahdinko sai aikaan.
Carpender on monilahjakkuus. Ohjaamisen lisäksi hän käsikirjoittaa ja säveltää, esimerkiksi Halloweenin kuuluisa teema on Carpenterin säveltämä.
Carpenter ei ole yhden hitin ihme. Hänen esikoisensa, kengännauhabudjetilla tehty scifi-komedia (Dark Star,1973) on kulttiklassikko. Hyökkäys poliisiasemalla (Assault on Precinct 13, 1976) on piinaavan tehokas toimintajännäri. Pako New Yorkista (Escape From New York, 1981) on väkivaltaisen macho-scifin merkkiteos. The Thing - Se jostakin (1982) on yksi pelottavimpia koskaan tehtyjä kauhurainoja.
Joidenkin mielestä Carpenterin alamäki alkoi elokuvasta Näkymättömän miehen muistelmat (Memoirs of an Invisible Man, 1992), mutta minua tuo scifi-juttu viihdytti. Sen jälkeen on tuutista tullut vain eri laatuja paskaa.
Carpenterin alamäki tuntuu vain pahentuvan vuosien kuluessa. Escape from L.A. (1996) oli epäonnistunut jatko-osa klassikolle ja Vampires (1998) nauruton ja peloton kauhukomedia. Tässä kuussa USA:ssa ilmestyvää Ghost of Marsia en ole vielä nähnyt, mutta traileri on syvältä.
Uranpelastussuunnitelma: Pienen budjetin tinkimätön kauhuelokuva lihaa säästämättä ja studiopomojen mielipidettä kysymättä.
Sylvester Stallone
Ei olisi kiva olla Sylvester Stallone, sillä entinen Rocky ja Rambo on valkokangasraakki. Ennen Stallonen nimi leffajulisteessa tarkoitti sitä, että elokuvaa mentiin katsomaan. Nykyään se merkitsee täsmälleen vastakkaista ja tästä syystä Rennyn Driven (2001) oli tuomittu flopiksi jo etukäteen.
Stallone on tavallaan kokenut naisen kohtalon. Kun ikää kertyy, rooleja ei enää tule entiseen malliin, ei varsinkaan hyviä rooleja. Jack Nicholson ja Sean Connery voivat vetää sen saman perusroolinsa huippuleffoissa vaikka satavuotiaiksi, mutta he eivät koskaan olleetkaan pelkkiä toimintasankareita.
Stallonella on tosin ollut taipumusta floppeihin jo menestysaikoinaan, koska Stallone on aina ollut täynnä itseään, eikä hänellä ole ollut juurikaan itsekritiikkiä. Rooleja ja käsikirjoituksia on valittu ilmeisesti arpomalla tai pelkän palkkion perusteella.
Kun Stallone huomasi vanhenevansa, hän keksi komedian. Ikävä kyllä komedia ei koskaan keksinyt Stallonea. Oscarista kerroin jo John Landisin kohdalla. Seis, tai mamma ampuu! (Stop! Or My Mom Will Shoot, 1992) on siinä mielessä rehti elokuva, että sen typerä nimi kertoo kaiken oleellisen sisällöstäkin.
Poliisidraamassa Cop Land (1997) Stallone yllätti kaikki positiivisesti. Cop Land on mainio esimerkki siitä, miten hyvä ohjaaja ja laadukas käsikirjoitus tekevät huonostakin näyttelijästä ainakin hetkeksi hyvän.
Maalarin lisäksi Stallonessa on aina asunut myös pieni käsikirjoittaja, joten Driveniin Stallone väänsi myös kässärin. Tuoppi sille, joka käy pistämässä viruksen Syltyn tietokoneeseen.
Uranpelastussuunnitelma: Sly on mennyttä miestä, ellei Tarantinon tai P.T. Andersonin kaltainen mestari päätä yllättäin pelastaa miestä.
Arnold Schwarzenegger
Vielä 1990-luvun alkupuolella Arnold Schwarzenegger oli yksi planeetan tunnetuimpia ihmisiä. Hänkin koki toimintatähden kohtalon: vanheneminen ei kaunista sankaria. Tosin en uskalla pistää Isoa Arskaa vielä vuorenvarmasti kaatuneiden listalle. Terminator 3 tai James Cameronin ohjaama jatko-osa Tosi valheita -hitille (True Lies, 1994) saattavat olla vaikka kuinka kovia sanoja lippuluukuilla.
Arnoldin kuuluisuudesta kertoo paljon se, että minun ei tarvitse kerrata tarinaa itävaltalaisesta kehonrakentajasta valtavaksi Hollywood-tähdeksi. Kaikki tietävät sen kuitenkin.
Väkivallalla uransa luonut Arnold on myöhemmin ryhtynyt perhearvojen puolestapuhujaksi ja nössöleffojen tähdeksi. Lokakuussa Yhdysvalloissa ensi-iltansa saava Collateral Damage on tyylilajiltaan toimintajännäri ja Iso Arska tarinan sankari, mutta hän ei kuulemma laukaise asettaan elokuvassa kertaakaan.
Uranpelastussuunnitelma: Vielä pari isoa toimintajatko-osaa, sitten senaattoriksi republikaanisen puolueen ehdokkaana ja perustuslakiuudistus, minkä jälkeen ei tarvitse olla syntyperäinen amerikkalainen tullakseen presidentiksi.
