I Have No Mouth And I Must Scream – Ajattelen, siis olen

Seikkailupelit, niin interaktiivisia romaaneja kuin ne yrittävätkin olla, harvoin loistavat tarinoillaan, ne kun ovat välillä ongelmien täytteeksi pursotettua, kaikkien makuun sopivaa pakkopullaa. I Have No Mouth And I Must Screamia ei voi ainakaan tarinan tavanomaisuudesta tai turhasta kiltteydestä syyttää.

Kahden ihmeen talo Cyberdreams on joutunut hillitsemään toimintojaan ja uskomaan, että yhden pelin tuloilla ei loputtomiin elätetä kahdella mantereella toimivaa softataloa. Ei, vaikka peli olisikin upean sveitsiläisen taiteilijan H.R. Gigerin yhteistyön hedelmänä syntynyt Dark Seed, joka ilmestyi jo vuonna -92. Toinen tähän asti ulos tulleista tuotoksista oli ei-niin-kauhean onnistunut avaruusajelupeli Cyberrace.

Muutaman vuoden uurastus on tuottanut nyt hedelmää ja kirjailija Harlan Ellisonin novelliin pohjautuva I Have No Mouth And I Must Scream löysi vaivihkaa tiensä kauppojen hyllyille. Varkain siksi, että Cyberdreamsin Englannin-toimisto on sulkenut ovensa, ja mikään firma ei tunnustautunut pelin Euroopan-levittäjäksi. Kohtapuoliin ilmestyvän Dark Seed II:n levittämisen hoitaa Infogrames, joten sen löytäminen tuskin enää on seikkailu sinänsä.

Viisi pientä neekeripoikaa

Jo 109 vuoden ajan on AM, Allied Mastercomputer, pitänyt vankinaan ihmiskunnan viittä viimeistä edustajaa, kaikki muut se on jo tappanut. Kieroutunut tietokone syyttää luojiaan eli ihmisiä kaikesta mahdollisesta ja osaa ainoastaan vihata, vihata, vihata.

Viimeisimpänä leikkinään AM antaa jokaiselle vangilleen mahdollisuuden kohdata itsensä ja sitä kautta yrittää löytää tiensä ulos tietokoneen syövereistä. Jokaisella viidellä on omat traumansa, joiden syyt selviävät pelin kuluessa. Nämä viisi jäljellejäänyttä eivät ole mitenkään erikoisen yhtenäinen ryhmä. Porukassa on nainen, raajarikko, pari nuorehkoa miestä ja vanhus.

Ellen on porukan ainoa nainen. Hänet AM viskaa kokonaan keltaiseen, osittain egyptiläisvaikutteiseen teknomaailmaan, koska keltainen sattuu olemaan väri, jota Ellen kammoksuu ja inhoaa aina paniikkiin asti. Ellenin maailmaa hallitsevat tietokoneet ja sieltä ratkaisukin löytyy. Mutkien kautta selviää myös, mikä on aiheuttanut Ellenin kammon keltaiseen väriin.

Gorrister on ajanut vaimonsa mielisairaalakuntoon ja haluaisi tunnontuskissaan tehdä itsemurhan. Hänet AM heittää ajelemaan bugisessa jaksossa zeppeliinillä ja lopulta kohtaamaan appivanhempansa vähemmän mukavissa merkeissä. Itsemurhaa AM ei luonnollisestikaan salli.

Karmaisevimman tarinan päähenkilö on vanha mies Nimdok, tohtori Mengelen oikea käsi. Mengelehän oli Auschwitchin keskitysleirillä toiminut lääkäri, joka teki varsin brutaaleja kokeita ihmisillä. AM lähettää Nimdokin etsimään kadonnutta heimoa, ja tekemään inhottavia ja myös moraalisia ratkaisuja siitä, tehdäkö niin kuin Mengele (eli siis natsit) käskevät, vai ollako inhimillinen. Nimdok puhuu loistavasti saksalaisittain murrettua englantia.

Ted pelkää pimeää ja joutuu eräänlaiseen satumaailmaan kohtaamaan varjoja ja noitia yrittäessään pelastaa rakastettunsa Ellenin. Sairastunut Ellen tarvitsee peilinsä, jottei hänen äitipuolensa saa tapettua häntä, ja vuoteen vieressä ovat jo enkeli ja piru sielua kärkkymässä. Paha äitipuoli on piilottanut Ellenin peilin, ja rikkonut loput, sillä hän ei kestä katsoa itseään, koska vanhenee huikeaa vauhtia.

Bennyn AM on muuttanut muotopuoleksi, apinamaiseksi hahmoksi, mutta palauttaa hänen älykkyytensä tehtävän suorittamista varten, joskin vastapainoksi AM tosin rampauttaa Bennyn jalat. Ikuisesti nälkäinen Benny löytää itsensä kivikautisesta kylästä. Sen asukkaat, yksi toisensa jälkeen, joutuvat osallistumaan arvontaan, jonka päävoittona on tulla uhratuksi AMille. Ben yrittää estää uhraamiset, tapaa siinä sivussa kuolleet armeijatoverinsa ja myös kohtalonsa.

Peli koostuu siis viidestä eri tarinasta, joiden yhteisenä tekijänä on AM. Lopussa kuulemma voi AMin päivät päättää valitsemallaan hahmolla, mutta miten ja mitä sitten tapahtuu jäi AMin salaisuudeksi: pelissä on nimittäin tiettyjä ongelmallisia juttuja, jotka eivät suostuneet ratkeamaan, edes ratkaisuohjeiden avulla. Pitääkö tästä vetää se johtopäätös, että koti-Pentti on AMin puolella?

Tuttua, mutta ei turvallista

Toteutukseltaan Minulla ei ole suuta, mutta huudanpa kuitenkin on ihan tavallinen seikkailupeli, joskin animaationpätkiä ei käytetä kuin harvoin. Grafiikka on kaunista SVGA:ta, taustat ovat mielenkiintoisia ja huolella tehtyjä, ja animointi on suhteellisen sulavaa. Huvittavasti hahmot välillä unohtavat kääntää nokkansa menosuuntaan ja kävelevät rivakasti takaperin, mikä tuskin on tahallista.

Harvoin olen kuullut pelissä näin hyvää näyttelemistä. Hahmot ovat varsin elävän kuuloisia, Nimdok puhuu saksalaisittain murtaen ja Gorristerilla on viskinpolttama ääni. Ainoastaan Ellen kuulostaa välillä turhan teatraaliselta.

Käyttöliittymä on tuikitavallinen. Ruudun alaosassa on tuttujen kävele-, katso-, ota-, käytä-, puhu-, ota-, anna- ja työnnä-toimintojen lisäksi myös niele, jota ei tosin usein tarvitse. Käytössä on myös hiiren oikea nappi, joka toimii loogisimpana vaihtoehtona, yleensä katso-toimintona. Toimintojen vieressä on inventaario, jossa esineitä voi myös yhdistellä toisiinsa.

Keskustelut sujuvat vaihtoehtoja valitsemalla, mikä sinänsä olisi ihan hyvä juttu, mutta kun ei riitä, että kaikki vaihtoehdot käy lävitse, vaan ne täytyy ainakin joissain kohdissa valita myös oikeassa järjestyksessä.

Tästä päästäänkin itse pelin suunnitteluun, jossa on jotain täysin pielessä: kaikki mahdollinen täytyy tehdä ja vielä kaiken lisäksi oikeassa järjestyksessä, jotta jokin tietty tapahtuma laukeaa tai esine tulee aktiiviseksi. Esimerkiksi Ellen-jaksossa saa pitkään ihailla romppua erään patsaan rinnassa, ennen kuin Ellen suostuu huomaamaan sen. Se on siis aktiivinen, mutta sillä ei voi tehdä mitään. Kesti hetken ennen kuin uskoin, että bugi ei vielä ollut katkaissut tietäni.

Sen sijaan joko bugit tai erilainen ajattelutapani ohjelmoijien kanssa katkaisi tieni sekä Bennyn että Gorristerin osuuksissa. Umpikujia on turhan paljon ja takaisin ei ole paluuta kuin tallentamisen kautta. Joka sekin hukkaa niin esineitä kuin välillä hahmotkin.

I Have No Mouth And I Must Scream on erittäin omaperäinen peli, jonka kertoma tarina on inhottavuudessaan positiivisesti erilainen, ja paikoitellen herättää ihan oikeasti vastenmielisyyttä. Se on myös näyttävä ja hyvin näytelty, mutta miksi testaus on jätetty kesken? Niin kauan kuin minulla ei bugikorjausta, minä huudan.