Maailma on epäreilu. Japanissa pelihirmut ihailevat jo PlayStation 2:ta, mutta me eurooppalaiset joudumme tyytymään vanhaan PlayStationiin, viisi vuotta palvelleeseen ihmevempaimeen. Onneksi julkaistujen PlayStation 2 -pelien lista ei päätä huimaa, joten kuolavana pysyy kohtuullisen mittaisena.
Sonyn luoma mediapaukutus on onnistunut. Tuskin koskaan ennen on uutta pelikonsolia himottu tällä intensiteetillä. Seitsemän tuhatta markkaa import-koneesta kuulostaa ennen järjen mukaantuloa jopa mukiinmenevältä ja likipitäen loogiselta hinnalta. Saahan mukana DVD-soittimenkin. Mutta onko mullistus todellinen? Muuttuvatko pelit kertarysäyksellä keskivertoräiskyttelyistä järisyttäviksi elämyskokemuksiksi?
Kaksi merkittävintä PlayStation 2:n kauppoihin tulon jälkeen ilmestyvää "uutuuspeliä" ovat Tekken Tag Tournament ja Ridge Racer V. Namcosta näyttää tulevan jälleen pelastava enkeli uuden pelikoneen julkaisun hetkellä. Tilanne on jokseenkin sama kuin viisi vuotta sitten. Ridge Racer, yhden radan ajopeli räjäytti pankin, tajunnan ja puoli valtakuntaa. Ja Tekken 1 pani lopullisen hysterian liikkeelle. Onko siis mikään muuttunut viidessä vuodessa?
Ei liene epäilystäkään, että moiset superuutuudet tarjoillaan entistä ehompina ja ne näyttävät taatusti taivaallisilta. Ruudunpäivitys on tietenkin satumainen ja erikoisefektit jumalaisen kauniita. Mutta eipä ollut valittamisen aihetta perus-Pleikkarin Ridge Racer Type 4:ssa puhumattakaan Tekken 3:sta. Ne molemmat olivat jo sinänsä vallan näyttäviä ja sujuvia pelejä, joita oli jopa ihan pikkuisen kiva pelatakin.
Jokseenkin uskomatonta on se, että Sony joutuu luottamaan näinkin tärkeällä hetkellä ns. third-party-pelitalon tukeen. Erikoiseksi sen tekee sekin, että nykyisin Sonylla on käytettävissään omat vahvat pelintekijätiimit Polyphony Digital mukaanlukien. Gran Turismo 2000:n julkaisu on siirtynyt kuitenkin syksyyn Japanissa. Ja jos entiset ennusmerkit pitävät paikkansa, se tarkoittaa, että ehkä jo ensi keväänä moinen ihmetys nähtäisiin Euroopassa.
Mielenkiintoista on sekin, ettei Namco ole pelkkä Sonyn käskyläinen. Upealla, kauniilla Soul Caliburillaan Namco antoi tulitukea pelipulassa kouristelevan Dreamcastin rynnäkköön. Namco ei ole ehkä se kaikkein innovatiivisin pelitalo, mutta pirun nopea se on uuden teknologian hyödyntämisessä. Namcon koodajilla ei tuhise nokka vaan kokonaan muut elimet.
PlayStation 2 -pelejä luonnossa nähneet todistavat niinkin merkittävistä graafisista mullistuksista kuin tuulessa heiluvista ruohonkorsista. Voivatko ne tehdä pelistä jotenkin mukaansatempaavamman ja elämyksellisemmän? Eihän niitä edes ehdi katsomaan taistelun tiimellyksessä. Entä tuntuisiko vanha tuttu Ridge City yhtään sen tuoreemmalta, jos realistisesti animoitu hiuskuontalo tupsahtaisi silmien eteen ensimmäisessä kumpareisessa kurvissa näkökenttää kaventamaan?
Tekniikka ei kuitenkaan onneksi ole pelkkää pintaa. Ajopelien kehitys on tästä hyvä esimerkki, ja miksei mätkintöjenkin. Molemmat genret ovat liki yhtä vanhoja kuin itse videopelaaminen.
Entisaikojen ajopeleissä pelaajan tehtävä oli liikutella ilotikulla auton näköistä spritelaatikkoa omituisesti kiemurtelevien pikselivanojen keskellä. Vasta vektorigrafiikka ja Segan huima kolikkopeliteknologia siirsivät arcade-kaahaukset kokonaan uudelle vuosikymmenelle. Virtua Racing oli elämyksenä uskomaton, vauhdikas, ja hauska, mutta samalla se tuntui realistiselta ja uskomattoman hyvältä.
Gran Turismo toi ajopeliin syvyyden. Sadat autot ja uskomaton määrä viritysosia ja lukuisat kisat ja cupit pakottivat istumaan ruudun ääressä kokonaan eri tavalla kuin ennen. Muutama kisa silloin tällöin ei enää riittänytkään, vaan menestykseen tarvittiin aimo annos pitkäjänteisyyttä. Autojen ja osien kerääminen oli parhaimmillaan todella hauskaa.
Mutta mitä uutta uusi ja ennennäkemätön teknologia voi tuoda ajopeleihin? Huimasti häikäisevä aurinko tai tuhat vieläkin kiiluvapintaisempaa autonkotteroa eivät riitä. Paitsi jos pelissä on sisäänrakennetut Raybanit, jotka saa nappia painamalla nenän päälle. Kuvaruutu muuttuu tuolloin muutaman luksin tummemmaksi.
Sujuva 60 kuvaa sekunnissa -päivitys tekee pelin kuin pelin verkkokalvoystävälliseksi, mutta samalla se mahdollistaa hienostuneet, herkät kontrollit. Kanssakisaajien pääkoppaan voidaan istuttaa myös muutama aivosolu lisää. Samaa rataa umpitylsästi kierros kierroksen jälkeen kaartavat vihollisautot ovat ainakin periaatteessa historiaa. Pellit menevät tietenkin lommoille ja autot lentävät kolarin voimasta komeasti taivaisiin saakka. TOCA Touring Car Championshipin PS2-versio alkaa kuulostaa hypettämisen arvoiselta.
Eikä jatkossa moninpelikuumeessa tarvitse enää repiä oikeita kavereita paikalle. Riittää kun nappaa nettiyhteyden ja etsii pelikaverit eri puolilta maailmaa. Ennätykset ovat tietysti automaattisesti kaiken maailman pelikansan ihmeteltävissä. Eikä samoihin tylsiin teknoralleihinkaan tarvitse tyytyä kierros kierroksen jälkeen, vaan radiotaajuuden voi luonnollisesti valita mieluisekseen netin lukuisista internetradioasemista.
Moisessa bensankatkuisessa maailmassa ei ole aikaa tuijotella ilmavirrassa keinuvia ruohonkorsia, vaikka ne keinuisivat kuinka kauniisti. Puun siimeksen läpi tunkeva tunnelmallinen valonkajokaan tuskin tuntuu missään lukemattomien pellinkappaleiden sinkoillessa ympäri stratosfääriä. Ehkäpä uusi tekniikka tuo mukanaan jotakin todellista uutta, todellisia oikeita elämyksiä.
Vai joudummeko todellakin tyytymään pelkkään ruohonjuurikuvakulmaan, jossa villinä vellovien korsien läpi juuri ja juuri häämöttää itse areena, jolla urhot taistelevat.
