Kaikki loppuu aikanaan. Niin myös kolumnini. Melkein sata palstaa on paljon, kuukaudesta toiseen ja toiseen. Joskus on pakko vetää henkeä.
Viimeinen virallinen palsta pakottaa pohtimaan, mitä on tapahtunut (omassa) pelaamisessa ja peliteollisuudessa sitten ensimmäisen vuonna 1998 Peliasema-lehteen kirjoitetun palstan.
Ei oikeastaan mitään. Odotamme edelleen uusia konsoleja kuumeisesti, hihkumme edelleen hypetettyjen pelien ja pelisarjojen perään. Mikä kamalinta, suurin osa nykyisistä pelisarjoista (ja genreistä) oli joko olemassa tai ainakin hypetettyjen listoilla jo armon vuonna 1998.
Hetken hämmennyksen ja haukottelun jälkeen pääkopassa alkaa raksuttaa. Konsolien näkökulmasta verkkopelaaminen on suuri murros, ja ennen kaikkea sen sujuvuus ja vaivattomuus. Verkkoon singahtaminen on nykyisin tyylikkäästi peliin integroitua ja oleellinen osa pelin luonnetta. Maukas esimerkki tästä on Test Drive Unlimited, jossa saattaa lennähtää nettikisaan jopa epähuomiossa.
Kaikki pelaavat, vai?
Pelaamisesta on tullut viime vuosina yhä enemmän valtavirtaa, ja pelit saavat aiempaa enemmän myönteistä huomiota ja arvostusta. Silti esimerkiksi elokuvien katselu käy edelleen kunnioitettavammasta harrasteesta kuin pelaaminen. Ihmisten ilmeet ovat ymmyrkäisiä kun töräyttää oman intohimonsa eetteriin. Yleensä edessä seisoa toljottaa pelejä karsastava ja pelilukutaidoton ihminen, joka näkee peleistä vain pinnan, mekkalan, ryskeen ja vauhdin muttei syvyyttä, luovuutta ja nyansseja. On se turhauttavaa!
Pelitutkimus on vilkastunut ja onneksi värittynyt uudella tavalla. Jos ennen oli muodikasta etsiä pelaamisen haittoja, nyt voidaan tutkia myös pelaamisen hyötyjä – tai vaikkapa pelien tekemistä tai peliteollisuutta. Tutkimuksen kohde on laaja, ja miljoonien bisneksessä riittää tutkittavaa. Sellaista tutkimusta, joka pohtisi sitä, mikä tekee pelistä oikeasti hyvän, olisi mielenkiintoista lukea enemmän. Kulttuurintutkijoilla olisi pohdittavaa siinä, miksi jokin peli saa hyvät pisteet pelilehdissä, vaikkei ole oikeasti hyvä tai innovatiivinen. Kuka määrää pisteet?
Kohti koko kansaa
Pelaajien demografian laajentaminen ei ole onnistunut toivotulla tavalla, vaikka hyviä yrityksiä on ollut lukuisia. EyeToy, muovikitarat, tanssimatot ja karaokepelit ovat sitä yrittäneet, ja ehkä jossain määrin onnistuneetkin (eikä Simsiä sovi unohtaa). Uusien pelaajien kimppuun pitäisi hyökätä kuitenkin ”oikein” pelein eli kovilla aseilla. Haasteeksi nousee usein vaikeustaso ja hankaluudet kontrollien kanssa: hyvässäkin ajopelissä noviisin kaara heittelehtii helposti levottomana ojasta allikkoon.
Nintendo DS:n kosketusnäyttö oli oiva idea, ja aivojen treenaus on käynyt kaupaksi ainakin Japanissa uudelle pelaajaryhmälle, ja Nintendo toivoo Wiin jatkavan samaa suuntausta. Wii on siitä erikoinen pelikone, että se laittaa noviisit ja kokeneet ohikiitäväksi hetkeksi samalle viivalle.
Pelit painavat päälle
Vuosien myötä pelit ovat laajentuneet sisällöllisesti, jolloin rahoille saa varmasti vastinetta. Verkkopelissä pärjääminen vaatii viikkojen herpaantumatonta harjoittelua. Trendin varjopuolena pelit syövät aikaa sitä enemmän, mitä vähemmän sitä on. Päivätyö, tieteen tekeminen ja hyvien televisiosarjojen katsominen ovat hankalassa ristiriidassa aikaa ahmivan peliharrasteen kanssa. Kun lisäksi arvostelijana suurin osa vapaa-ajasta kuluu huonoja pelejä pelatessa, tilanne alkaa kypsyttää. Simppelit ja sinänsä hauskat Live Arcade -pelit eivät riitä lohdutukseksi.
Viime kesänä päätin, etten enää pelaa keskinkertaisia pelejä paitsi äärimmäisessä hädässä. Käytännössä ainoa mahdollisuus tähän on vähentää arvostelupelien määrää, sillä muuten klassikoille ei jää tilaa. Vaikka todelliset hyperimurit, pelit, jotka toden teolla vievät mukanaan, ovat vuosi vuodelta harvinaisempia, ne ovat kuitenkin pelejä, joiden takia pelaaminen kiinnostaa, innostaa ja pitää otteessaan.
Ne ovat pelejä, joiden takia pelaaminen ei lopu koskaan, vaikka palstat vääjäämättä joskus loppuvatkin.
