Amerikan Yhdysvallat on vapaa maa. Tai niin jenkit ainakin haluavat väittää. Eräiden senaattorien mielestä tämä vapaus ei kuitenkaan ulotu tietokonepeleihin.
Ikärajat brittipeleihin tuonut Night Trap on toiminut myös amerikkalaisen kohun hiivana. Tämä Sega CD:lle alkujaan tehty peli rienaa vanhoja B-luokan kauhuleffoja, joissa puolipukeinen nuori nainen on jonkun inhan hirviön vallassa, kunnes sankari pelastaa hänet. Vaikka nämä klassikot ovat sittemmin löytäneet tiensä elokuvafriikkien sydämiin, niille irvaileva Night Trap on saanut kokea esikuviensa kohtalon, moraalinvartijoiden tuomion. Yhtenä syynä lienee se, että kun elokuvissa sankari lopulta aina voittaa, Tom Ziton Night Trap näyttää myös tappion seuraukset.
Tapansa mukaan amerikkalaiset tiedotusvälineet ovat napanneet pelin 110 videominuutista 40 sekuntia pitkän niskanporauskohtauksen, ja pyörittäneet sitä tv-uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa kyllästymiseen asti. Aihepulaa potevat kolumnistit ovat puolestaan katsoneet televisiota ja kirjoittaneet sitten tulta ja tulikiveä säkenöivät palstansa - pelaamatta koskaan itse peliä!
Seksiä ja väkivaltaa
Sensuurialoitteen tehnyt senaattori Herb Lieberman on päättänyt suojella Yhdysvaltain lapsosia "äärimmäiseltä väkivallalta ja seksuaalisilta vihjailuilta" (Excessive violence and suggestions of sex). Tämähän se on se jenkinpurijoiden ongelma eli ihmisiä saa lahdata vaikka moottorisahalla, mutta nännien näkeminen mädättää jokaisen alle 21-vuotiaan aivot.
Ensialkuun voisi kuvitella, ettei moisten ääri-ilmiöiden saksiminen pahemmin supista pelitarjontaa, ainakaan sieltä laadukkaammasta päästä. Vilkaistaanpa varmuudeksi kuitenkin viimeisintä Pelit-lehden numeroa. Siinä arvioiduista peleistä sensuurilaki olisi ehdotetussa muodossaan vaikuttanut ainakin seuraaviin peleihin: Doom, Quest for Glory, Metal & Lace, Police Quest IV, Bloodnet, T2 The Arcade Game, Companions of Xanth, Mortal Kombat sekä Spellcasting Party Pak. Doom, Mortal Kombat ja Metal & Lace olisivat uskoakseni jääneet kokonaan tekemättä. Pelien tuottaminen on nimittäin niin kallista puuhaa, että pelitalojen on pelattava varman päälle. Lähellekään sensuurin rajoja ei ole varaa mennä.
Listalla ovat siis seksi ja väkivalta - niin ja kirosanat. Ainakin näin ensi alkuun. Mutta kauanko kestää, ennen kuin lapsia pitää suojella myös muilta aiheilta? Käykää joskus lentokoneessa katsomassa elokuvia niin huomaatte kupletin juonen. Lentokonefilkoista on leikattu pois lähes kaikki muu paitsi lopputekstit, sillä jotakuta matkustajaa ärsyttää aina jokin. Paitsi allekirjoittanutta. Minua sen sijaan pännii näiden namutätien traumojen ainainen totteleminen.
Seuraavaksi lapsilta kielletyltä listalta löytynee kauhu ja roolipelit satanistisine viittauksineen. Myös sellaiset herkut kuin Gabriel Knight ja Smurffit saavat kyytiä (ai ette ole kuulleet siitä vanhan Nintendo-Smurffin näppäinyhdistelmästä, jolla Smurffiinan saa strippaamaan?). Ja Sam & Max Hit the Road on tietysti kauheata eläinrääkkäystä, kuten jokainen Wak-a-Rattia kokeillut tietää.
Satanismin ja Jessica Rabbitin pikkuhousujen *) jälkeen kiellettyjen aiheiden listalle päätyy politiikka, etenkin vasemmistosellainen. Esimerkiksi Sierran uusin Police Quest on saanut kritiikkiä osakseen, koska se näyttää yhteiskunnan varjopuolen, jolta moni mieluummin sulkee silmänsä.
Eikä listalle koskaan löydy loppua, kuten jokaisen sensuuriin langenneen yhteiskunnan historia todistaa.
Uuspelien on oltava myös poliittisesti korrekteja eli peleissä on oltava yhtä paljon eri rotuja (siis ihmisrotuja) edustavia sankareita, joista vähintään puolet on naisia. Yhdysvaltain lain mukaanhan valkoista miestä on esimerkiksi työhönottotilanteessa syrjittävä. Jos samaa tointa hakee yhtä pätevä musta tai nainen, valkoista miestä ei saa ottaa töihin.
Kolmekymppisiä lapsia
Miksi minä puhun koko ajan lapsista ja lapsien suojelemisesta? Siksi, että myös Yhdysvaltain kongressi ja brittipelien luokittelijat puhuvat lapsista, vaikka esimerkiksi tämän lehden lukijoista huomattava osa on täysi-ikäisiä ja loput ainakin omasta mielestään henkisesti hyvin kypsiä ihmisiä. Sierran, SSI:n ja LucasArtsin tavoin moni pelitalo ilmoittaa kohderyhmäkseen joko yli 14- tai yli 17-vuotiaat tietokoneen käyttäjät. Maailmalla julkaistaan myös tietokonepelilehtiä, joiden lukijat ovat keskimäärin liki kolmekymppisiä. Heitäkö meidän pitää suojella verkkosukissa heiluvilta karatekoilta?
Segan edustajat yrittivät kongressin kuulusteluissa selittää, että heidän asiakkaistaan huomattava osa on vähintään 18-vuotiaita, ja että esimerkiksi Night Trapin kannessa varoitetaan pelin soveltuvan vain yli 17-vuotiaille. Mutta kuten Ken Williams, Sierran perustaja, viimeisimmässä Interaction-lehden pääkirjoituksessa toteaa: "Senaattorien mielestä Sega on videopelijärjestelmä, ja videopelit ovat lasten ajanvietettä". Niinpä kaikkien Segalle ohjelmoitavien pelien on sovelluttava lapsille, tai kongressi puuttuu asiaan.
Huhhuh. Ainakin uusimman Sega Vision -lehden perusteella firma on todellisissa vaikeuksissa, sillä lähes joka toisen pelin kuvaruutukuvissa pilkottaa paljasta pintaa hälyttävässä määrin. Ja lopuissa piestään jotakuta tajuttomaksi. Tämä siitä huolimatta, että Sega USA:n edustaja totesi Berkeleyn yliopistolla pitämässään esitelmässä Segan keskittyvän vastaisuudessa nimenomaan koko perheelle soveltuviin peleihin.
Night Trapin "vapaaehtoinen" vetäminen markkinoilta oli Segalle kallis pieti, semminkin kun kongressikuulustelun nostattama kohu olisi myynyt peliä kuin leipää.
Gamex code uhkaa
Yhdysvalloilla on aiempaa kokemusta lastenkulttuuriksi miellettyjen ilmiöiden sensuroimisesta. 50-luvulla huolestuneet amerikkalaiset vanhemmat ja heidän äänistään kiinnostuneet poliitikot ajoivat läpi niin kutsutun comics code -ohjeiston, joka määritteli, mitä kaikkea sarjakuvat saavat sisältää. Jonkin aikaa systeemi todella toimi ja kauhu ja fantasia ja yhteiskuntakritiikki katosivat sarjakuvahyllyistä.
Mutta ei aikaakaan, kun comics code sai yllättäviä seurauksia. Yhdessä hippiliikkeen ja kirjapainotekniikan kehittymisen kanssa se synnytti vastareaktion, underground-sarjakuvan, joka ei kaihtanut huumeiden ja seksisekoilujen kaltaisia aiheita vaan suorastaan rypi niissä. Paras suomennettu esimerkki lienee Richard Crumb, jonka Naisenkuvia-albumia voi suositella kaikille joiden ei tarvitse turvautua ammattiauttajaan kuultuaan sanan s***i.
Tällä hetkellä ei ole kuitenkaan vielä varmaa, missä muodossa pelien sensurointi Yhdysvalloissa toteutetaan. Pelifirmojen sallitaan näillä näkymin itse perustaa järjestö, joka iskee pelilaatikoiden kanteen ikärajoitukset tai kieltää pelin julkaisemisen. Yhdysvaltain viranomaiset seuraavat tämän järjestön toimintaa ainakin vuoden eli niin kauan, että senaattorit uskovat järjestön todella suojelevan Amerikan nuorisoa paheellisilta peleiltä. Jos tulos ei tyydytä, kongressi puuttuu asiaan. Sega ja Sierra ovat olleet asian tiimoilta jo yhteistyössä. Kummankin peleissä on yhtenäisin kriteerein asetetut ikärajat.
Mutta mikä estää underground-pelien synnyn? Uusi tekniikka tekee omien goresex-pelien tekemisen ja levityksen helpoksi. Eivätkä viranomaiset todennäköisesti huomaa valvoa kuin varsinaisia softataloja. Ainakin 60-luvulla ne kyttäsivät vain rekisteröityjen kustantamoiden sarjakuvia.
Ja jos underground-pelit halutaan kieltää, niiden pysäyttämiseen tarvitaankin sitten j
o todella raskaan sarjan Isoveli.
Kullekin ansionsa mukaan
Mutta ei siinä mitään, että amerikkalaisten itselleen vaaleilla valitsemat senaattorit menevät ja rajoittavat kansalaistensa sananvapautta. Jokaisella kansalla on sellaiset hallitsijat, jotka se ansaitsee. Yhdysvallat on kuitenkin maailman suurin pelien tuottaja ja kuluttaja eli kaikki Amerikoissa säädetyt pelilait rajoittavat käytännössä myös muuta maailmaa - Japania lukuunottamatta.
No, onneksi kaupoista löytyy myös kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta sopivia pelejä, esimerkiksi Barbie.
*) Vanity Fair -lehti on löytänyt Roger Rabbit -elokuvasta kolme ruutua, joissa Jessicalla ei ole alushousuja. Kunnon videonauhurin omistajat voivat hiulata nauhaansa kohtauksessa, jossa Jessica lentää autosta ja tekee kaksi volttia... Etenkin sen jälkimmäisen voltin kohdalta.
Tarkastaja Ankardon tutkimuksia Koiran paluusta Kauhujen kanavalle
Jos kysyt satunnaiselta vastaantulijalta, mitä mieltä hän on tarkastaja Ankardosta, et todennäköisesti saa kummoista vastausta, vaikka tätä Benoît Sokalin sarjakuvaa on julkaistu suomeksi jo kymmenen vuotta. Syynä lienee tämän isoräpyläisen free lance -poliisin jääminen pienkustantajien kontolle eli R-kioskien ulkopuolelle. Kahdesta ensimmäisestä albumista vastasi Fanzine Oy, minkä jälkeen Ankardo päätyi Kustannus Oy Jalavan suojiin. Kunnon sarjishyllyn omaavista kirjakaupoista ja alan erikoisliikkeista Ankardoja voi kuitenkin etsiä, ja vanhempia ambumeita voi tiedustella kirjastosta.
Ankardo on Ankka, jonka maailmassa on sekä kahdella jalalla kulkevia ja puhuvia eläimiä että ihmisiä. Ihmiskunta vaikuttaa kuitenkin yleensä taka-alalla, lähes myyttisinä olentoina, joihin eläimillä, etenkin koirilla on hieman traumaattinen suhde. Sokalin maailma on synkkä, törkyinen ja mieluiten päissään. Vain viimeisimmän albumin, Kauhujen kanavan, steriili sairaalamiljöö tarjoaa poikkeuksen, korostaen klinikan puhtaiden seinien kätkemää mätää.
Ankardo on alkoholisti, joka haluaisi olla kyyninen antisankari, jota seikkailujen synkät käänteet eivät enää liikuttaisi. Rasputinin merkistä alkaa kuitenkin alamäki, sillä Ankardon omatunto ei salli hänen seurata tapahtumia kulisseista kuten Koiran paluussa. Hän välittää, eikä kykene unohtamaan käsivarsilleen kuolevia rakkaitaan. Usvahäissä Ankardo on jo täysin rappiolla. "Liikaa verta... Liikaa kyyneliä, snrf... Minusta ei enää ole seikkailujeni sankariksi..."
Sokal ei ole niinkään taitava piirtäjä kuin tarinankertoja ja sivujen sommittelija. Etenkin ihmiskasvot ovat hänelle ongelma, mikä lieneekin osasyynä ihmisten sivurooliin. Vain Usvahäissä ihmisillä on keskeinen asema. Vastaavasti Usvahäiden juoni on albumeista paras.
Vuosien varrella Sokalin piirrostyyli on yksinkertaistunut. Taustojen yksityiskohdat ovat antaneet tilaa selkeälle viivalle, synkät varjostukset kirkkaille pastelliväreille. Jyrkkä vastavalo on sen sijaan säilynyt Sokalin tavaramerkkinä. Yksityiskohtana mainittakoon Ankardon nokka, jonka kaarevuudesta voi lukea albumin piirtämisajankohdan. Kauhujen kanavassa se on jo täysin suora.
Tarkastaja Ankardon tutkimuksia: Koiran paluu, Rasputinin merkki, Lempeä kuolema, Usvahäät, Amerzonia, Valkoinen Cadillac, Hukkunut saari, Kauhujen kanava. Lisäksi Tapiiri-lehti on julkaissut lyhyitä Ankardo-tarinoita.
