Kuka viitsisi katsoa elokuvan, joka perustuu ikivanhaan runoon? Aika monikin, uskovat Beowulfin tekijät.
Alun perin Beowulf on vanha englantilainen, eeppinen, runomuotoinen sankaritarina. Pituutta sillä on messevät 3183 riviä. Pääosassa on soturi, jonka tehtävä on tuhota kaupunkia terrorisoiva Grendel-hirviö.
Beowulf on helppo jakaa kolmeen mahtipontiseen taisteluun, joissa sankarin vastustaja kovenee matsi matsilta. Elokuva on tältä osin uskollinen alkuperäistarinalle. Kukaan ei tiedä tarkkaan, milloin Beowulfin tarina on syntynyt, mutta todennäköisesti vuosien 700–750 hujakoilla. Ainoa tunnettu Beowulfin käsikirjoitus on noin vuodelta 1020. Tosin tarinaa alettiin kutsua nimellä Beowulf vasta 1900-luvun alussa.
Mestarillinen tarinankertoja Neil "Sandman" Gaiman ja Oscar-palkittu käsikirjoittaja Roger "Tarantinon kaveri" Avery alkoivat työstää Beowulfin käsikirjoitusta jo vuonna 1997. Alun perin Averyn oli tarkoitus ohjata elokuva Spielbergin ja kumppaneiden DreamWorks-studiolle. Projekti levisi reisille, mutta alkuvuodesta 2005 tuottaja Steve Bing ja ohjaaja Robert Zemeckis palauttivat Beowulf-elokuvan jälleen henkiin.
Beowulfin onneksi koitui tekniikan kehittyminen. Kymmenisen vuotta sitten Beowulf tuskin olisi ollut kovin vakuuttava toiminta- ja seikkailuelokuva. Mutta Sin City, 300, Sky Captain and the World of Tomorrow ja Taru sormusten herrasta -sarjan kaltaiset erikoistehoste-elokuvat raivasivat tietä Beowulfin elokuvatoteutukselle. Zemeckis otti käyttöönsä myös omasta Polar Express -jouluelokuvastaan tutun liikkeenkaappaustekniikan.
Joku saattaa huomauttaa, että Polar Express ei ollut kovin hyvä elokuva eivätkä sen hahmot olleet erikoisen vakuuttavia. Niistä puuttui elämä, varsinkin silmät olivat kuin nukeilla. Mutta tekniikka kehittyy ja homman pitäisi olla nyt hallussa. Polar Expressin kömpelyydet johtuivat siitä, että tietokoneilla yritettiin matkia todellisuutta. Koska jokainen katsoja on todellisuuden asiantuntija, pienetkin kömpelyydet tarttuvat heti silmään. Beowulfissa ensin tulee todellisuus ja vasta sitten todellisuus animoidaan, ei päinvastoin. Tällöin katsojan on vaikea sanoa, mihin live-action loppuu ja mistä tietokoneanimaatio alkaa. Selkeää rajaa ei ole enää olemassakaan.
Beowulf on muutenkin teknisesti mullistava elokuva, sillä se on Hollywoodin tulevan 3D-buumin edelläkävijä. Beowulfia voidaan esittää 3D:nä, mikäli elokuvateatterin tekniikka sen vain sallii. 3D-saleja on ennustettu olevan maailmassa vuoden loppuun mennessä tuhatkunta. Esimerkiksi Iso-Britanniassa Cineworld-ketju näyttää 30 salissa Beowulfin 3D:nä uudenlaisten digitaalisten projektoreiden avulla. Innokkaimmat hehkuttavat, että tuleva 3D-vallankumous on elokuvamaailmassa yhtä suuri mullistus kuin siirtyminen mustavalkoisuudesta väreihin.
Uusi tekniikka tekee muutakin kuin mahdollista sellaista, mikä aiemmin oli mahdotonta. Viimeinkin ollaan tultu vaiheeseen, jolloin digitaalitekniikka laskee elokuvan tekemisen kuluja, eikä nosta niitä. Kaikesta mahtipontisuudestaan ja huipputeknisyydestään huolimatta Beowulfin budjetti on vain noin 70 miljoonaa dollaria, ei juurikaan enempää kuin Hollywoodissa keskimäärin. Uuden tekniikan kustannustehokkuus johtaa siihen, että kohta koemme oikean digitaalielokuvien buumin ja näemme ison kasan 300- ja Beowulf-kopioita.
Kaiken tämän teknisen hypetyksen keskellä helposti unohtuu, että Beowulfissa esiintyy ihan oikeita ihmisiä. Nimi- ja päähenkilöä esittää Ray Winstone. Aivan eturivin tähteä ei rooliin luultavasti edes etsitty. Nyt päätähti on Beowulf itse, niin hahmona kuin uuden aikakauden elokuvanakin. Anthony Hopkins esittää kirottua kuningas Hrothgaria. Mukana ovat myös esimerkiksi Angelina Jolie ja John Malkovich. Jolie 3D:nä ei ole lainkaan hassumpi idea. Swing!
Artikkeli on luettavissa 4.1.2008.
