Kentucky Route Zero: Act I (PC) – Rakkautta pikselien aikaan

Harvassa ovat pelit, joiden taiteellinen suunnittelu on Kentucky Route Zeron tasoa. Ja tämä parin hepun kokoiselta tiimiltä.

Valtatiellä numero nolla kyytiä odottelee upea maagis-realistinen seikkailu.

Aina välillä sitä pähkäilee, miksi tietyt pelien osa-alueet eivät kehity, vaikka budjetit ovat vuosien saatossa ziljoonakertaistuneet ja yleisökin varttunut aikuiseksi. Sellainen pikkujuttu kuin kerronta hoidetaan yleensä joko ekspositiota oksentavilla naamatauluilla tai matkimalla Hollywood-blockbustereita. Siinähän valitset myrkkysi.

Onneksi välillä joku osaa. The Walking Dead (Pelit 12/12, 92 pistettä + Pelit suosittelee) lainasi standardit tv-sarjoista ja kuinkas sitten kävikään. Kentucky Route Zero on pienemmän mittakaavan teos kuin Walking Dead, mutta nostaa rimaa samalla innolla. Pikkubudjetilla tehdyn indie-helmen jälkeen ”elokuvamainen” ei saa enää tarkoittaa epileptisiä QTE-kohtauksia tai ”hyvin kirjoitettu” dialogitulvaa.

Muistojeni iloton keskilänsi

Lajityypiltään Kentucky Route Zero ankkuroituu seikkailupelin ja interaktiivisen tarinan väliin. Eteenpäin mennään naksuttelemalla kaikkea mahdollista, mutta puzzleja ei oikeastaan ole ja hotspoteja per ruutu vähän. Ylimääräistä taustasälää on sentään piilotettu ilahduttavan paljon, muuten edetään kuin raiteilla. Pelimekaniikkapuristit, teitä on varoitettu!

Reilun tunnin pituisessa ykkösepisodissa annetaan juonen suhteen vielä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Rekkakuski Conway on lähettikeikalla jossakin, missä tapahtumat soljuvat kuin unessa ja realismia on terästetty maagisuudella. Márquez mainitaan heti ihan nimeltä. Hahmoja esitellään ja Nollareitillä pelotellaan, mutta kyse on vasta (lupaavanoloisten) perustusten pystyttämisestä.

No, minkä tässä pitäisi viehättää? Cardboard Computer on tehnyt pelin, joka ei suostu ottamaan estetiikkaansa peleistä. Elokuvamaailmassa tunnetaan käsite mise-en-scène, joka tarkoittaa jotakuinkin asioiden näyttämistä tietyllä tavalla: lavastusta, puvustusta, näyttelijöiden ja kameroiden liikettä. Näistä muodostuu kulloisenkin teoksen tyyli ja tapa kertoa tarina.

Kun sanon, että Kentucky Route Zero näyttää upealta, en tarkoita pelkästään teknisesti tai tyylillisesti näkemyksellistä taidetta, vaan juurikin näyttämöllepanoa. Jokainen kohtaus tuntuu tarkasti rakennetulta taideteokselta, jossa jokaisella yksityiskohdalla ja kuvakulman nytkähdyksellä on väliä. Peli ei vain ”näytä siistiltä”, vaan välittää ulkoasullaan jotakin merkityksellistä kuin hyvä elokuva tai kuvataide ikään. Ero normipeliin on kuin lähtisi vertailemaan The Walking Deadin ja saksalaisten roolipelien dialogia.

Miksi lopettaa kuvaan, kun voi samalla näyttää mallia kirjoittamisessa? Kentuckyssa teksti näyttelee tärkeää roolia. Yllättäen se myös on peliksi hämmentävän fiksusti kirjoitettua. Tämähän on melkein kuin lukisi oikeaa kaunokirjallisuutta! Suuria kertomuksia tai nokkelaa sanailua on kuitenkin turha odottaa, sillä tyyli on pikemminkin postmoderni. Varautukaa siis tulkinnanvaraisuuteen. Itselleni meno upposi kuin totuus Macondon maaperään.

Sekään ei haittaa, että tunnelmaltaan peli on varsin uniikki. Fiilistä on vaikea lähteä edes kuvailemaan. David Lynch kohtaa Love & Rocketsin? Kentucky on paikoin haikea ja paikoin leikkisä, mutta aina salaperäinen.

Viiden episodin yksinäisyys

Kentucky Route Zero ei varsinaisesti tee pelien saralla mitään merkittävää uutta. Se vain hoitaa tietyt ylenkatsotut osa-alueet huomattavasti paremmin kuin valtaosa. Harvoin ilmestyy pelejä, jotka ovat kerronnaltaan niin mielenkiintoisia, että niistä kehtaisi kirjoittaa vaikka analyyttisen esseen. Koo-Är-Zed on sellainen.

Vähän toki nakertaa, että seikkailu on nykytyyliin pilkottu episodeihin. Kakkosjakson pitäisi tosin olla tätä lukiessasi jo ulkona, eikä loppujakaan (viisi) toivottavasti tarvitse odottaa vuosia hienon The Dream Machinen (Pelit 8/12, 85 pistettä) malliin.

 

Ykkösepisodi on vasta palava sytytyslanka lupausten ruutitynnyrissä. Tuleeko kunnon räjähdys vai laimea tussahdus, sen kertoo vain Khronos, mutta alku lupaa erittäin hyvää. Jos laatu pysyy tasaisena, eiköhän tästä kulttiklassikko synny.

Olisiko Kentucky parempi, jos siinä olisi keksitty luovempaa käyttöä interaktiivisuudelle? Kyl maar. Tarkoittaako se, etten naksutellut sitä läpi innosta humaltuneena? Arvatkaapas... Niin kauan kuin sydämeni kieliä näppäillään tällä tavalla, kokemuksen iskevyys ei ole nappien määrästä kiinni.

Aleksandr Manzos

87