"Kun Helvetissä ei enää ole tilaa, kuolleet kävelevät maan päällä." Siitä ei iskulause parane.
1960-luvun lopussa syntyi uusi hirviölaji herkkien ihmisten painajaisiin: elävät kuolleet eli zombit. Tulokkaan ominaisuudet määriteltiin kerralla. Elävät kuolleet liikkuvat hitaasti ja haluavat elävistä kuolleita. Siinä missä historian tunnetuimman epäkuolleen ruumis ja veri ovat rituaaliruokaa eläville, uudet zombit syövät ihmislihaa.
Onneksi ne osaavat (yleensä) lopettaa aterian niin, että lopputulos pystyy vielä liikkumaan, muututtuaan toki itse zombiksi. Zombit eivät mätäne tai kuole itsestään, ne voi tappaa vain ampumalla niitä päähän tai muuten tuhoamalla aivot. Zombeilla on älyä vain minimaalisesti, joskin ne voivat oppia hyvin yksinkertaisia asioita. Lisäksi niillä näyttää olevan hämärä muistijälki elämästään.
Ensin vuotaa nenä...
Zombien alkuperä on tarkoituksella hämärä. Zombikulttuurin isän George A. Romeron elokuvassa ohimennen mainitaan, että syyllinen on avaruusluotaimen mukanaan tuoma virus Venuksesta. Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta kun zombidemialle kerrotaan syy, yleensä se vain tapahtuu.
Infektio voisi olla viruspohjainen, koska zombin purema aiheuttaa tulehduksen, joka on lopulta tappava. Lisäksi zombeiksi muuttuvat vain tuoreet kuolleet, puolimädät raadot eivät nouse haudoistaan. Jokainen zombiepidemian aikana kuoleva muuttuu zombiksi, mikä voisi viitata leviämiseen ilmassa.
Zombi-infektio leviää valtavalla nopeudella, osittain siksi, ettei bulkkirahvas ole nähnyt zombielokuvia, vaan tekee paniikissa ja epätietoisuudessaan aina ne väärät ratkaisut. Henkiinjääneistä löytyy aina joku palikka, kyvytön johtaja, hermoheikko tai kiihkouskovainen, joka toimillaan aiheuttaa kaikkien kuoleman.
Esittelemme nyt keskeiset zombitaiteen kulmakivet pandemiakronologisessa järjestyksessä. Ihmisillä on oikeus tietää!
He tulevat ottamaan sinut, Barbara
Zombi-infektion Ground Zero on aiheena espanjalaisessa Jaume Balaguerón ja Paco Plazan elokuvassa [Rec] (2007). Paloaseman yöarkea seuraava tv-ryhmä kuvaa hälytyskeikan kerrostaloon: jonkun vanhuksen asunnosta on kuulunut kovaa huutoa. Mutta asunnossa verinen vanhus pureekin poliisilta posken pois, ja miksi armeija eristää rakennuksen? Lyhyt ja ytimekäs elokuva tuntuu melkein dokumentilta, mutta on alan miehille turhan ennalta-arvattava. [Rec]issä aloituspisteeksi määritetään yksi ainoa ihminen.
Kuuluisin epidemia on tietysti nuoren George A. Romeron vuonna 1968 ohjaama pienimuotoinen taidefilmi Night of the Living Dead. Mokan takia filmistä puuttuivat copyright-merkinnät, joten filmistä tuli julkista omaisuutta eivätkä tekijät rikastuneet.
Käänteentekevässä elokuvassa kuolleet eivät enää siirrykään taivaan iloihin, ne haluavat ihmislihaa. Elävien kuolleiden yö kertoo ryhmästä henkiinjääneitä, jotka linnoittautuvat maataloon. Musta sankari yrittää saada ryhmädynamiikkaa toimimaan. Vaikka elokuvan erittäin iloisessa lopussa näyttää, että zombiepidemia saataisiin haltuun, ei näin onneksi käynyt.
Vuonna 1990 Romero käsikirjoitti ja efektivelho Tom Savini ohjasi uusiksi väreissä ja kunnon efekteillä ihan kelvollisen uusversion esikoiselokuvasta. Sankaritar nykyaikaistettiin ja hieno loppu pilattiin. Miesten motiivina oli estää kilpailevan firman uusversio ja samalla tienata itse edes vähän nappulaa Night of the Living Deadillä.
Romero palasi epidemian alkumetreille vielä kolmannenkin kerran viidennessä zompparissaan Diary of the Dead (2008). [Rec]in, Blair Witch Projectin ja Cloverfieldin tapaan filmi on olevinaan yhden hahmon videokameralla kuvaama. Tämä poikkitaiteellinen kuvataideopiskelija dokumentoi kuolleiden nousun tapahtumia, vaikka hinta olisi kuinka kova. Hän jopa leikkaa filmiään lennossa ja lisää siihen materiaalia ulkoisista lähteistä. Muutamasta tehokkaasta kohtauksesta huolimatta Diaryssa kikkailu peittää pääasian.
Aamu koittaa
Romeron zombiaamu koitti kymmenen vuotta yön jälkeen. Dawn of the Deadissa (1978) tilanne alkaa olla jo huono. Infektio leviää, osittain ihmisten typeryyden takia. Sotilaspartiot joutuvat ratsaamaan kerrostaloja, koska ihmiset piilottavat kuolleita perheenjäseniään. Nopeasti tilanne muuttuu niin huonoksi, että ihmiset alkavat hylätä kaupunkeja.
Klassinen elokuva kulminoituu ostoskeskukseen, jonne neljä selviytyjää linnoittautuu näennäiseen yltäkylläisyyteen. Jälleen kerran elävät ihmiset koituvat eloonjääneiden kohtaloksi. Kunnon elokuvakriitikot näkevät filmissä parin kohtauksen takia kulutusyhteiskunnan kritiikkiä, mikä oli virhe, koska Romero ilmeisesti uskoi heitä.
Dawn of the Dead oli filmi, joka aiheutti Italiassa zombielokuvaepidemian. Naavapartaisten gorehoundien kollegio jaksaa palvoa esimerkiksi Lamberto Bavan Demons ykköstä ja Lucio Fulcin Zombi-kaksikkoa. Huvittavasti Zombi 2:n järjestysnumero on kaksi sen takia, että se oli Fulcin oma epävirallinen jatko-osa Dawn of the Deadille, jota levitettiin Italiassa Zombi-nimellä. Aikoinaan kuppaisista videokopioista maksettiin omaisuuksia ja niitä jahdattiin ympäri maailmaa, nyt loistavalla kuvalla ja äänellä varustettuja filmejä voi hakea lähimmästä marketista.
Dawn of the Dead näkyy peleissäkin. Vastasyntynyt Ubisoft teki siitä väärällä tavalla kauhean seikkailun, tuoreempi esimerkki on melko onnistunut Capcomin rustaama Dead Rising.
Uusi aamu voittaa
Romeron matkijoista parhaasta päästä on Zack "300" Snyder, joka debytoi vuonna 2004 uusversiolla Dawn of the Deadista. Erittäin onnistunut uusversio kertoo fiksusti ihan uuden oman tarinansa. Uusi aamunkoitto alkaa myöskin zombi-infektion alusta ja muuttaa yhden asian. Puristit järkyttyivät.
Edeltäjäänsä toiminnallisemman elokuva ainoa yhdysside menneisyyteen oli joukko eloonjääneitä ostoskeskuksessa ja zombit. Uusi Dawn toi minulle onnenkyyneleet silmiin. Huonon CGI:n asemasta veri lensi klassiseen malliin pusseista, ja elokuvassa on kultakauden zombbareiden henkeä. Lopetus on upea.
Toisille elokuva sai kyyneleet silmiin, koska sen zombit olivat niin kutsuttuja nopeita zombeja, jotka juoksevat. Puristeille se on samanlainen pyhäinhäväistys kuin siivetön balrog.
Päivän päästä
Epidemian alku on aina kiehtonut elokuvan tekijöitä, elämään zombien keskellä ei sitten löydykään monta yrittäjää.
Romeron alkuperäisen zombitrilogian päätöksessä Day of the Dead (1985) peli on menetetty ja maailma kuuluu kuolleille. Maanalaiseen ohjussiiloon linnoittautunut sotilasryhmä suojaa tiedemiehiä, jotka tutkivat zombien käytöstä. Tohtori Logan saa tähtioppilaszombinsa muistamaan häivähdyksiä elämästään ja oppimaan alkeellisia asioita. Samaan aikaan sotilaiden hermot kiristyvät ja kiristyvät, kunnes eri ryhmien välille puhkeaa paha skisma, eikä kenelläkään ole pian kivaa. Dayssa on liikaa löysää dialogia ja se tapahtuu liikaa luolassa, mutta muuten se ei ole paskempi päätös.
Day of the Deadin jälkeen Romero piti vain 20 vuoden paussin, ennen kuin palasi kuolleiden pariin odotetussa elokuvassa Land of the Dead (2005). Elävien jäänteet asuvat linnoitetuissa kaupunginosissa, zombit elävät hiljaiselämää muualla. Eliitin eläessä ylellisyydessä köyhälistö vaarantaa henkensä ryöstämällä heille tavaraa. Samaan aikaan ulkomaailmassa kuolleiden evoluutio alkaa: he näyttävät merkkejä kehittyvästä älystä.
Land of the Dead on Romerolta korkeintaan tyydyttävä veto. Kiinnostava zombien valtaama maailma jää taka-alalle, ja älyä kehittävät zombit tuntuvat hyvän hirviön pilaamiselta, varsinkin kun pomozombie näyttääkin dorkalta.
Zombielokuvia tehdään nykyään aika paljon ja ne ovat järjestään puhdasta roskaa. Jopa scifiklassikon julmasti raiskaava I am Legend on parhaasta päästä, kun sitä vertaa vaikka lahjattoman Steve Minerin uusversioon (uudella tarinalla) Day of the Deadista (2008), joka ansaitsee maininnan vain siksi, ettei kukaan sotke sitä samaan sarjaan uuden Dawnin kanssa.
Mutta elämästä zombien keskellä kiinnostuneille löytyy apu sarjakuvista. Robert Kirkmanin 2003 aloittama The Walking Dead (Pelit x/xx)HUOMHUOMHUOMHUOM on hyvällä tavalla Romero-henkinen sarjis. Se kannattaa hankkia kokoomateoksina, joita on tullut jo neljä.
Saisinko ihmislihaa, hyvä veikkonen?
Jos Dawn of the Dead on ainoa hyvä uusi jenkkizomppari, britit pistävät paremmaksi. Erinomainen veto on vielä tuoreelta tuoksuva Dead Set (2008), loistava tv-sarja, joka yhdistää kaksi samanlaista ilmiötä: zombit ja Big Brotherin. Englannin vuoden 2008 Big Brotheria häiritsee se, että ylimääräiset uutislähetykset ovat vaarassa syrjäyttää tärkeän häätöyön. Pian vain Big Brother -talo uhmaa zombiepidemiaa.
Sarja toimii, koska se ottaa zombi-infektion täysin vakavissaan, mutta yhdistää siihen jo lähtökohtaisesti irvokkaat, mutta uskottavat Big Brother -kilpailijat ja henkilökunnan. Siksi sarja onnistuu olemaan huvittava, todentuntuinen ja hieno zombipätkä. Dead Set on kuvattu Big Brother -näköistalossa ja zombiksi muuttuu myös brittien Big Brother -juontaja Davina McCall.
Zombielokuvissahan ei oikeasti saa ajatella, miksi zombit tekevät mitä tekevät ja miten kuolleet heräävät eloon. Jotkut ajattelevat, ja heille Danny Boylen 28 Days Later (2002) tarjoaa uskottavamman skenaarion. Väärään paikkaan nokkansa työntävät eläinaktivistit päästävät irti äärettömän tarttuvan raivotautiviruksen, joka leviää vauhdilla läpi Britannian. Zombielokuva kuolleilla elävillä hyytyy loppupuolen armeijaosuudessa, mutta muuten elokuva toimii enimmäkseen hienosti. Lopussa paljastuu myös, että Suomen helikopterikaupoista oli hyötyä.
Juan Carlos Fresnadillon ohjaama jatko-osa 28 Weeks Later (2007) kertoo Britannian uudelleenasutuksesta eikä ole oikeastaan yhtään kakkelimpi, lukuun ottamatta elokuvien sisäistä logiikkaa rikkovasta isänrakkaudesta.
Viruszombit esiteltiin jo Resident Evil -peleissä, joissa niiden alkuperä liittyi pahan Sateenvarjokoplan tyhmiin kokeiluihin. Hölmöjen mutta hyvien pelien lisäksi Ressua voi katsoa kolmen Milla Jovovitch -elokuvan verran, kunhan virittäytyy pelielokuvataajuudelle.
Hauskat hilpeät zombiet
Tuoreita suolitapaksia nauttivat zombit ja ihmisikää pidentävä huumori eivät periaatteessa tunnu sopivan samaan laatikkoon. Väärin.
Alkuperäisen Nightin toinen käsikirjoittaja John Russo on mukana Elävien kuolleiden paluussa. Return of the Living Dead (1985) on musta komedia. Sen tarinassa Night of the Living Dead pohjautui todellisuuteen, ja kuolleet herätti eloon trioksiinikaasu. Armeija munaa ja säilötyt elävät ruumiit toimitetaan vahingossa sairaalatarvikkeita myyvään varastoon, jonka lähellä on hautausmaa.
Eläviä kuolleita kauheampia ovat nuorisojoukon 80-luvun releet. Return on absurdin hauska filmi täynnä unohtumattomia henkilöitä ja tunnettuja one-linereita, ja samalla messevän verinen läträys.
Returnin zombit ovat poikkeuksellisia monessakin mielessä. Ensinnäkin kuolleet heräävät haudoissakin, zombit ovat sekä nopeita että jokseenkin normaaliälykkäitä. Lisäksi niitä on melkein mahdoton tappaa paitsi polttamalla tuhkaksi. Returnista on peräisin myytti siitä, että zombit syövät aivoja (se on Vicodinia kuolleena elämisen tuskalle).
Return of the Living Dead on Suomessa yllättävän heikosti tunnettu, ehkä siksi, että sen ainoa hyvä DVD-versio on jenkkilevy. Return sai leegion jatko-osia, joihin ei todellakaan kannata lyhyttä elämäänsä haaskata. Alkuperäisen kanssa yhteistä on vain nimi.
Vieläkin hauskempi on Edgar Wrightin loistava Shaun of the Dead (2004). Elokuvan loistavuudesta kertoo jo sen määritelmä RomComZom, romanttinen komedia zombeilla.
Simon Peggin esittämä kodinkonemyyjä Shaun haluaa tyttöystävänsä Lizin takaisin. Häneltä plus luuserikaveri Mikeltä kestää hetki tajuta, että ehkä heillä on toinenkin ongelma: Britannian jyrännyt zombi-infektio.
Hauskan ja oivaltavan komedian lisäksi Shaun on myös mainio zombielokuva. Elävistä kuolleista ei tehdä pellejä, vaan ne otetaan täysin tosissaan aina gore-efektejä myöten. Lisäksi leffa on pullollaan hienoja intertekstuaalisia viittauksia zombigenreen.
Shaunin lopussa näkyy zombien kova kohtalo työelämän ja tosi-tv:n palkattomina orjina. Sen takia odotukseni Andrew Currien Fidoon (2006) olivat kovat. Zombisota on voitettu, joskin kuolleet heräävät edelleen eloon, jollei heitä saman tien neutraloida. Zomcom-firman kehittämän kaulapannan avulla zombit on valjastettu työhön.
Elokuva on kertomus pikku Timmy Robinsonin ja hänen ystävänsä zombi Fidon ystävyydestä. Siihen tulee vähän säröjä, kun Fido syö naapurin tädin, mutta sellaista se elämä on.
Ihmiset jakava Fido on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen. Vaikka elokuvassa on paljon hyvää, minua häiritsee elokuvan turhan veretön ote, Billy Connollyn esittämä Fido ja ennen kaikkea filmin sijoittuminen 50-luvun ideaaliseen amerikkalaiseen pikkukylään.
Varaudu ajoissa!
Näinä maailmanlopun aikoina zombi-, ydinsota- ja muut katastrofileffat pitää määrätä pakkokatseltaviksi. Juuri niistä käy ilmi, että kun tapahtuu jotain outoa, suurin osa ihmisistä joko alkaa kävellä ympyrää ja huutaa itkuisesti "Mitä helvettiä tapahtuuuuuuuu!" tai avaa ovet, joiden takaa kuuluu huutoa, repeytyvän lihan ääntä ja kurlutukseen vaimentuvaa kirkunaa.
Opetusfilmien sisäistämisen jälkeen aloitetaan kuivaharjoittelu virtuaalisella selviytymistraineri Left 4 Deadilla. Kun Z-päivä koittaa, me olemme valmiina.
Dead Set (Britannia, 2008)
Monen mielestä tosi-tv on jo ideana valmiiksi riittävän epäkuollut, joten mitä saadaan yhdistämällä Big Brother ja zombimaailmanloppu? Ei enempää tai vähempää kuin yksi parhaista koskaan kuvatuista zombitarinoista.
Charlie Brookerin käsikirjoittama viiden jakson pituinen Dead Set -minisarja kuulostaa idealtaan komedialta: ulkona zombitartunta leviää kulovalkean tavoin, mutta sisällä Big Brother -talossa viimeiset jäljellä olevat kilpailijat ovat autuaan tietämättömiä seinien takana odottavista kauhuista. Ei kuitenkaan kannata antaa ennakko-odotusten hämätä, sillä Dead Set ottaa asiat maailmanlopun vaatimalla vakavuudella. Huumori jää lähinnä temaattiselle tasolle, sen jälkeen sarja suunnistaa rohkeasti kohti ihmisrodun auringonlaskua.
Riittävä lähdemateriaalin kunnioitus on vain yksi asioista, joiden takia Dead Set toimii hämmästyttävän hyvin. Yhteensä vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävän tarinan aikana tuleen ei jäädä makaamaan lukuisista mahdollisista sudenkuopista huolimatta. Homma etenee koko ajan ja suvantopaikkoja ei ole. Brooker kirjoittaa uskottavaa dialogia ja osaa pitää Dead Setin tapahtumat mielenkiintoisina myös silloin, kun useampi muu tv-sarja tyytyisi vain hymistelemään ajan täytteeksi. Kerrontaa ei missään vaiheessa räjäytetä liikaa ympäri kulmakuntaa, vaan muutamien eri ihmisten tarinat liittyvät hienosti yhdeksi hallituksi kokonaisuudeksi.
Hahmot ovat karikatyyrimäisyydestään huolimatta – tai juuri sen takia – surullisen todellisia ja panevat miettimään, haluaisinko oikeasti elää maailmassa, jossa viimeiset hengissä olijat ovat BB-talon asukkaita. Tässä kohtaa halukkaat voivat nähdä Dead Setissä kitkerää yhteiskunta- ja mediakritiikkiä, mutta asiaa ei onneksi mitenkään korosteta, mistä lisää pisteitä Brookerille.
Koko komeus viimeistellään loppuun asti viedyillä uskottavilla yksityiskohdilla. Lavastettu Big Brother -talo on riittävän aito ja maailma on juuri nappiinsa karu ja lohduton. Kuva on ajettu muodikkaan, mutta silti erinomaisen hyvin toimivan kontrastifiltterin läpi. Se himmentää värit synkän tunnelman vaatimalle tasolle ja korostaa ahdistusta hienosti.
Viimeinen, mutta ei missään nimessä vähäisin vahvuus on se karu fyysisyys, jolla maailmanloppu on kuvattu. Jos luulit brittiläisyyden tarkoittavan sitä, että tv-sarjassa ei voi olla verta ja suolenpätkiä, niin olit väärässä. Channel 4 voi ilmeisesti tuottaa myös aitoa K18-kamaa, sillä sitä Dead Set on.
Meno on jopa paljon ankarampaa kuin useimmissa jenkkituotantoisissa zombiläträyksissä, uskottavasti brittiläiset eivät esimerkiksi pääse heti käsiksi ampuma-aseisiin. Niinpä pelottavan nopeat 28 päivää myöhemmin -tyyliset pikajuoksijazombit kohdataan vain sakset tai palosammutin kädessä. Brutaalit tehosteet on kaikki tehty vanhaan hyvään tapaan käsin ilman tietokonepelleilyä, mikä lisää räjähtävien päiden ja purskahtelevien sisälmysten inhofaktoria vielä hiukan.
Asiaan kuuluvasta väkivaltaisuudestaan huolimatta Dead Set ei koskaan madallu pelkäksi splätteriksi splätterin takia. Tehosteet ovat pelottavan uskottavia ja mitään ei säästellä, mutta ne ovat silti vain sitä: tehosteita. Niinpä sarja ei vajoa Fangoria-runkkaukseksi, vaan tehosteet ainoastaan kuljettavat tarinaa uskottavasti eteenpäin. Ne ovat funktionaalisia, mutta siksi juuri niin tehokkaita.
Lopullinen niitti Dead Setin nerouteen on mahtava loppu. Se on samalla genreuskollinen ja koskettava. Itse olisin tosin päättänyt sarjan pari kuvaa aikaisempaan leikkaukseen oven auetessa, mutta moinen on pikkuasioista nipottamista. Dead Set on parasta zombiviihdettä miesmuistiin ja kohoaa kokonaisuutena aivan genreklassikkojen kirkkaimpaan kärkeen.
Artikkeli on luettavissa www.pelit.fi:ssä 4.2.2009.
