Jos joku olisi vilauttanut minulle 80-luvun alussa esimerkiksi Wing Commander kolmosta tai Doomia, olisin ollut VIC-20:n Omega Raceen ja Radar Rat Raceen täysin tyytyväisenä vakuuttunut siitä, että näen harvinaisen herkullista unta.
Kehitys on ollut kymmenessä vuodessa huimaa. Mitähän seuraavan kymmenen vuoden aikana enää tapahtuukaan?
Jako kahteen
Laitepuolella säilyy jako kahteen eli pelikonsolit ja peeceet eivät kohtaa toisiaan. Pentiumia seuraa 686, jota jälleen sattuneesta syystä kutsutaan numerolla, sitten tulee Septium ja niin edelleen. Microsoftin uudet ohjelmat eli Windows 96, 98 ja 00 ovat oheisohjelmineen (Word, Exel) ainoa syy, jonka vuoksi Intel joutuu edelleen kehittämään uuden keskusyksikön aina parin vuoden välein. Microsoftin ohjelmiinsa virittämien ylimääräisten toimintojen ansiosta esimerkiksi kirjeen kirjoittaminen Word for Windowsilla vaatii lopulta enemmän laskentatehoa kuin tarkka sääennuste kuukaudeksi.
Microsoftin ohella uusista supersuorittimista hyötyvät vain pelaajat, joille entistä sulavammat animaatiot ja älykkäämmät tietokonevastustajat toki kelpaavat. Normaalille tietokoneen hyötykäyttäjille niistä ei ole muuta kuin riesaa, sillä mitä monimutkaisempi keskusyksikkö on, sitä todennäköisemmin siihen on lispahtanut virheitä. Eikä entistä kovempi hintakaan pahemmin houkuttele.
Laitepuolella pullonkaulaksi muodostuvat näyttölaitteet, joiden suorituskyky/hinta-suhde ei ole kehittynyt samassa tahdissa kuin muun tietotekniikan. Toki jokaisessa itseään kunnioittavassa kodissa on jo ensi vuonna 17 tuuman 1024x768 pistettä 16 miljoonalla värillä esittävä monitori, mutta jostain syystä se ei kummemmin säväytä.
Massamuistiongelmat ratkeavat entistä nopeampien CD-ROM-asemien avulla. Eli aneemista parin gigatavun kiintolevyään ei tarvitse tuhlata pelien asentamiseen, kun äänet ja animaatiot saadaan rompulta ilman nykyään niin ärsyttävää nykimistä. Koska pelit käyttävät jatkossa entistä tarkempaa resoluutiota ja enemmän värejä, ongelma ei kuitenkaan ratkea millään viisinkertaisella tiedonsiirtonopeudella. Tulevaisuuden CD-ROM-asemaan mahtuu kymmenen levyä, ja tieto liikkuu liki kymmenkertaisella nopeudella ensimmäisiin asemiin verrattuna.
Seuraava laitepuolen varsinainen läpimurto tapahtuu pelikonsolirintamalla. Esimerkiksi Atarin Jaguarille markkinoidaan jo nyt virtuaalikypärää, eivätkä kilpailijat ole kaukana jäljessä. Toivottavasti ei vie kauaa, ennen kuin joku rustaa PC:lle VR-lisäkortin, jolla kypärän ja hanskat saa myös PC-pelureiden iloksi. Tämä vie kuitenkin oman aikansa eri "standardien" kilpaillessa keskenään ja peliohjelmoijien odottaessa VR-korttien yleistymistä. Ja nehän tietysti yleistyvät vasta sitten, kun riittävän moni peli osaa hyödyntää niitä. Tilanne lienee tuttu äänikorttien ja lentosimuohjainten puolelta.
Pelikonsolien etuna PuuCeehen, Mäkkiin ja Amigaan nähden on se, että niiden ei tarvitse huolehtia yhteensopivuudesta jonkun toistakymmentä vuotta sitten markkinoille tulleen PC/XT:n kanssa. Eli pelikonsolin suunnittelijat voivat lähteä liikkeelle tyhjältä pöydältä. Niiden keskusyksiköt ovat jo nyt monessa suhteessa jämerämpiä kuin hyötymikrojen, etenkin peleissä tarvittavien ominaisuuksien osalta.
The Big 'Un
Pelibisneksen suurimmat myllerrykset ovat viime vuosina tapahtuneet kulissien takana. Vilkaiskaapa esimerkiksi kolme vuotta vanhaa Pelit-lehteä ja yrittäkää löytää suurinta osaa sen sivuilla mainituista ohjelmistotaloista nykymarkkinoilta. Nimi voi joskus jopa löytyäkin, mutta ennen niin elinvoimaisesta pelitalosta ei ole välttämättä jäljellä kuin nimi, jota jokin isompi ohjelmatalo käyttää omien tuotteidensa markkinointiin.
Softatalot ovat ostaneet toisiaan sellaiseen tahtiin, että pelilehden toimittajaa heikottaa. Jos meno jatkuu, meillä on kymmenen vuoden päästä markkinoilla softatalo nimeltä The Big 'Un, eikä sitten muita. Todennäköisesti The Big 'Unin omistaa jokin amerikkalainen elokuva- tai tv-yhtiö, sillä elokuvien ja tv-ohjelmien tuottajat ovat osoittaneet huomattavaa kiinnostusta pelisoftatalojen osakkeita kohtaan. Ennustetaanhan pelibisneksen piakkoin kasvavan suuremmaksi kuin elokuvabisnes konsanaan. Hugot ja muut "interaktiiviset" tv-ohjelmat ovat pelkkiä historian hämärään katoavan elinkeinon kuolinkouristuksia. Ketä kiinnostaa katsella, kun joku toinen pelaa (paitsi tietysti juontajaa), kun voi itsekin tarttua ohjaimiin?
Isot ohjelmatalot tuottavat isoja pelejä. Wing Commander III lienee toistaiseksi näyttävin esimerkki siitä, mitä isolla rahalla voidaan saada aikaan. Mutta mitä enemmän resursseja yksittäiseen peliin satsataan, sitä vähemmän pelejä markkinoille tulee. Eikä uusilla yrittäjillä ole tosiaankaan helppoa soluttautua markkinoille, joilla isännöivät Viacomin tai Lucasin kaltaiset mediajätit. Eli vaikka pelibisnes kasvaa, pelaajien valinnanvara vähenee.
Onneksi shareware on keksitty. Tietokonepelin jakelu ja markkinointi ei välttämättä vaadi samanlaisia investointeja kuin elokuva tai tv-ohjelma. Joku entuudestaan tuntematon id Software voi tuupata tietoverkkoon uuden pelinsä beta-version, mikä ei käytännössä maksa mitään. Pelistä itsestään riippuu, kiinnostuvatko ihmiset siitä tai tuleeko siitä Doomin tavoin kultti. Lisäksi pelin jakelun voi hoitaa tietoverkon kautta tai postimyyntinä. Ja taas katoaa yksi ammattikunta, pelikauppiaat.
Ei kaikki kultaa...
Pelaajien käyttäytymistä on kuitenkin hyvin vaikea ennakoida. He voivat hylätä isolla rahalla tehdyn ja markkinoidun kiiltokuvapelin, jonka äänet ja grafiikka on huippuluokkaa, jos itse peli kaiken hypen alla on huono. Ihmiset eivät osta pelejä pelkkien erikoistehosteiden tähden, vaikka he ovatkin valmiita maksamaan elokuvalipun hinnan nähdäkseen dinosaurusten tallaavan maastoautoja liiskaksi.
Pelaajat voivat ostaa tai rekisteröidä jopa hyvin karun näköisen ohjelman, jonka käyttö on hyvin hankalaa, suorastaan epämiellyttävää, jos itse peli on hyvä. Tässä vaiheessa kaikki ovat varmaan jo arvanneet, että kyse on VGA Planetsista. Edes selvät bugit eivät välttämättä karkota pelaajia, kuten Master of Orionin alkuperäinen versio todistaa.
VGA Planets on hyvä esimerkki siitä, miten tietokonepelit ovat modeemien ja tietoverkkojen kehityksen myötä kehittymässä sosiaaliseksi harrasteeksi. Enää pelaajat eivät istu yksin kodeissaan pientä näyttöruutuaan tihrustaen. He lentävät samalla taivaalla muiden pelaajien kanssa tai höyrystävät tietokoneen ohjaamien alusten asemesta toisen ihmisen avaruuslaivastoa. Ihmisillä on yhä useampia ystäviä, joita he eivät ole koskaan tavanneeet missään muualla kuin tietokoneen ruudulla. Kun esimerkiksi esikoiseni puoli vuotta sitten syntyi, käynnistin ensimmäiseksi Air Warriorin, otin yhteyden peliä pyörittävään englantilaiseen tietokoneeseen ja kiljuin riemuni radion kaikille kanaville - ja pudotin tapauksen kunniaksi Mersullani pari B-maan pommaria.
Pyörivät sappikivet
Me vanhat pierut muistamme Mauri Kunnaksen Suosikin Nyrok Cityn kaduilta, ja hieman nuoremmat kansalaiset imevät ensikunnaksensa miehen raapustamista kuvakirjoista. Sitten Nyrokin vuosien Kunnas ei pahemmin ole siunannut maailmaa sarjakuvatuksillaan, paitsi nyt. Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus ei edes jääne viimeiseksi laatuaan, sillä kannen oikeassa ylänurkassa komeilee numero ykkönen elikkä tiedossa lienee ainakin kakkonen ellei peräti kolmonenkin.
Entinen poliisi, nykyinen dekkarikirjailija Mac Moose ei itse asiassa ole m
ikään uusi tuttavuus Kunnaksen tuotannossa. Mac Moose on yksi Kunnaksen vanhimpia hahmoja, jonka hän on vuosien jälkeen kierrättänyt uudeksi sarjakuvaksi, jonka myös Nyrok Cityn ystävät tuntevat omakseen. Sillä Jagge Migreeni ole ole tietenkään kukaan muu kuin megabändi Rolling Gallstonesin (pyörivät sappikivet) töröhuuli laulu(?)solisti.
Sappikivet on kiinnitetty historian suurimman live aid -konsertin pääesiintyjäksi. 30 miljardiin kotiin suorana lähetyksenä välitettävän konsertin tarkoituksena on pakottaa Eedenin kansantasavallan diktaattori Aadam I suostumaan rauhaan naapurinsa Kiwi-El-Karunian kanssa - vaikka sitten miljardin mekavatin yrinpommilla. Tästä Aadam ei ymmärrettävästi tykkää, vaan kaappaa koko sappikivet aivopesuun, apunaan mm. marsalkka Moolokin mikroprosessoriohjatut supertegarit (loppututkinto Oxfordista). Mutta mikä osa ja merkitys Mac Moosella on tässä kaikessa, vai onko hänellä märkä moppi päässään albumin loppuun asti?
Eli Kunnas on entisensä, eivätkä lastenkirjoja raapustaessa vietetyt vuodet ole ruostuttaneet miehen puppugeneraattoria. Myös piirrostyyli on säilynyt entisellään. Oikeastaan värit ovat ainoa asia, mitä jäin Mac Moosen seikkailuissa kaipaamaan. Semminkin kun älppärin takakannessa saa ihailla, miltä tarina näyttäisi väreissä mustan, valkoisen ja harmaan asemesta. Mukavana yksityiskohtana mainittakoon älppärin San Franciscoon sijoittuvat loppusivut. Sen pannahisen kyläpahasen tosiaan tunnistaa Kunnaksen piirroksista.
Kunnasta itseään lainatakseni: "Kerta kaikkiaan kauhia tarina."
Mauri Kunnas, Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus, Otava.
