Polygonigrafiikan aamunkoitteessa ei ollut aivan päivänselvää, miten klassiset pelisarjat siirretään kolmanteen ulottuvuuteen. Nintendolta homma sujui alusta alkaen. The Legend of Zelda: Ocarina of Time on ollut toimintaseikkailujen mallina melkein kymmenen vuoden ajan, loistava Twilight Princess valettiin lähes samaan muottiin.
Jos unohdetaan grafiikan edistysaskeleet, Ocarina of Time on moderni toimintaseikkailu. Tarina alkaa pienesti Linkin kotikylästä, mutta pian tapahtumat eskaloituvat ja haltianuorukainen viipottaa vapaasti pitkin Hyrulen laajaa maailmaa. Linkillä on jatkuvasti jotain mielenkiintoista työn alla: elämää suurempia tehtäviä, konkreettisia välitavoitteita ja hauskoja sivubisneksiä. Tasaisesti paisuva varustearsenaali koettelee hoksottimia, avaa uusia reittejä ja toimintamahdollisuuksia.
Merkittävä osa peliajasta uppoaa miten pääsen tuonne -pulmien pähkäilyyn. Jopa pomokahakoissa pään käyttäminen on vähintään yhtä tärkeää kuin refleksit. Vaikka useimmat ongelmat ratkeavat uusimmilla varusteilla, monet pähkinät ovat kaikkea muuta kuin läpihuutojuttuja. Ajan okariina on selvästi vaikeampi kuin Iltahämärän prinsessa, sillä Navi-keijun vihjeet eivät ole yhtä suoria kuin Midnan sepustukset.
Mustista PAL-palkeista ei ole tietoakaan, sillä grafiikka täyttää siististi koko 4:3-ruudun. Polygonit piirretään alkuperäistä N64-versiota korkeammalla resoluutiolla, joten pikselöityminen jää minimiin. Vaikka maisemat, ihmiset ja asiat ovat kulmikkaita, ne eivät puhkaise silmää: grafiikan tyyli ottaa taitavasti huomioon Nintendo 64:n rajoitteet. Ainoastaan etukäteen renderoidut paikat, kuten kaupungin tori, näyttävät karkealta mössöltä.
The Legend of Zelda: Ocarina of Time on todellinen klassikko. Vanhentuneesta ulkoasustaan huolimatta se kuuluu toimintaseikkailujen kärkikaartiin. Jos vertaa pelistä irtoavan viihteen määrää ja laatua sen hintaan, kymppiä on vaikea sijoittaa paremmin.
90
