”Isi, isi, pelataanko Zeldaa?” Harvoin minua on odotettu yhtä innolla kotiin kuin marraskuussa.
Nopea vaakaisku kolahtaa demonilordin torjuntaan. Uusi yritys toiselta puolelta ja sama tulos. Pakko väistää taaksepäin, kun otus lähtee vastahyökkäykseen ja aloittaa hirvittävän yliolan tappoiskunsa. Miekan iskeytyessä maahan olen jo valmiina pistämään takaisin. Kun vain tietäisi miten ja mihin.
Maa, meri, tuli, tuuli ja tyhjyys
Ei ihme, että muksutkin innostuivat The Legend of Zelda: Skyward Swordista, sillä Wiin uusi Zelda on satumaisen huima seikkailu. Sen näkee jo nimestä. Lumikin ja Ruususen tapaan Zelda nimetään pelastettavan prinsessan eikä pelastajan mukaan.
Juoni seuraa Zeldojen ikiaikaista kaavaa. Link syntyy uudelleen eri aikoihin ja paikkoihin löytääkseen freudilaisen miekkojen miekan, jolla maailmaa uhkaava pahuus kukistuu.
Zelda taas on neito pulassa. Sen verran modernille hapatukselle annetaan periksi, että Skyward Swordissa Zelda ei ole apua kiljuva impi, vaan toimii tavallista aktiivisemmassa roolissa.
Samasta tarinasta huolimatta kaava on toiminut jo 25 vuotta, sillä tärkeintä Zelda-sarjassa ei ole määränpää vaan matka.
Liikuttavaa
Siinä missä Wiin Twilight Princess vain käännettiin GameCubelta, Skyward Sword on tehty alun alkaen Wiille. Eron huomaa ensikosketuksella, sillä Skywardin ohjaussysteemi on huiman hieno. Taistelusysteemi vetää vertoja jopa Dark Soulsille ja Mount & Bladelle, noille kahdelle pioneerille, jotka pääsevät peleistä lähimmäs aidon keskiaikaisen lähitaistelun fiilistä.
Miekkailu hyödyntää hienosti MotionPlus-ohjauksen tarkkuutta. Hulluna huitominen ei auta, vaan valtaosa vastustajista torjuu väärästä suunnasta tulevat iskut. Kun tulilisko pitää panssaroitua kouraansa sivulla, on pakko pistää, sivaltaa ylhäältä, alhaalta tai toisesta sivusta. Miekka seuraa Moten liikettä niin tarkasti, että pelkkä ranteen kääntäminen siirtyy suoraan kuvaruudulle Linkin liikkeisiin.
Mitä pidempään pelaa, sitä paremmin systeemi toimii. Kun 30 tunnin jälkeen pääsin lopputaisteluun, tuntui, että seikkailun kaikkien miekkailukohtausten olisi pitänyt olla yhtä haastavia.
Taistelut ovat itsessään kuin puzzleja. Jo ensimmäisen hämähäkin (joka lähetti Jyrkille terveisiä) kohdalla olin hetken ihmeissäni. Jos langalla heiluvaa otusta sivalsi miekalla, se kesti. Jos löi kilvellä, se alkoi heilua, mutta henki ei höllentynyt. Yläpuolen seittiä ei taas yltänyt katkaisemaan. Taisteluissa suurin ongelma onkin siinä, miten lyö ja mihin. Hirviöillä on usein vain pari heikkoa kohtaa, jotka on oivallettava.
Ainoa harmini oli, että Link ei pysty torjumaan miekallaan, vain kilvellään. Rajoitukselle on pelimekaaninen ja -perinteinen perusteensa, sillä kilven materiaalilla on merkitystä. Tulihyökkäyksiä ei pysäytetä puukilvellä tai salamaa teräksellä. Vastaavien jippojen varassa elää koko seikkailu, sillä maailma ei hukkaa logiikkaansa missään vaiheessa.
Vaikeustaso on aika olematon. Yllättäen aggressiivisin vastustaja kohdataan ensimmäisenä. Ilkeä lihansyöjäkasvi yrittää haukata Linkin, eikä vain seiso vieressä osumaa odottaen kuten valtaosa muista.
Kaksijakoista
Taistelu ei ole seikkailun koukku, vaan päärooli kuuluu paikkojen tutkimiselle ja etenemisreitin oivaltamiselle. Taistelua käytetään vain tapahtumia rytmittämään ja luomaan jännitettä rauhallisen samoilun lomaan.
Maailma on jakaantunut kahtia. Yläilmoissa on turvasatamana pilvikaupunki Skyloft, johon voi tallennuspisteeltä palata milloin vain sivujuoneilemaan tai päivittämään varusteitaan. Raaka-aineita ja ötököitä keräämällä voi jopa varusteitaan päivittää, mikä on kädenojennus modernien pelien roolipelimäiseen suuntaan.
Varsinainen seikkailu sijoittuu pilvien alaiseen maailmaan, jota kansoittavat erilaiset hirviöt. Rakenne muistuttaa Metroideja, sillä kolmelle perusalueelle palataan uudelleen uusien varusteiden kanssa, jolloin ongelmia ja ratkaisuja voidaan varioida.
Parasta touhussa on, että luolastot tuntuvat vain parantuvan mitä pidemmälle tarinassa pääsee. Varusteiden määrä ja ongelmien monimutkaisuus kasvaa, joten seikkailu kouluttaa Linkiä kohtaamaan maailmaa uhkaavan demonin. Aivan kuten taustatarina kuvaa.
Varusteet ovat tuttua kamaa: ritsaa, pommimarjaa, jousipyssyä, ruoskaa, tarttumakoukkua, puhalluslamppua ja Skyward Sword -uutuutena kauko-ohjattava koppakuoriainen. Beetlestä huomaa, että tekijätiimi on napannut idean suoraan uutislähetysten tiedustelulennokeista. Koppakuoriaisesta saa paitsi taivasnäkökulman ympäristöön, myös aseen, jos kyytiin nappaa pommimarjan.
Pelit.fin perusteella Zeldan sirpaleiset alueet olivat joillekin pettymys, mutta mielipide on väärä. Zeldassa viehättää vanhakantainen kenttäsuunnittelu. Luolastot ovat tippaleipämäisiä sokkeloita, joissa pieni tila pursuaa pulmia ja yllätyksiä. Yhtään turhaa osaa ei ole. Jos mietin, että mihin tuotakin kahvaa tarvitaan, tajusin sen pudottuani kerrosta alemmas. Vipu palauttaa kaivosvaunut alkupaikoilleen.
Pomotaistelut ovat kekseliäitä. Niissä hyödynnetään sekä varusteita että taistelusysteemiä sujuvasti. Vaikka yhteenotot perustuvat usein tiettyyn kikkaan, idea on aina selkeä. Joukkoon mahtuu vain yksi heikompi hetki, jossa eeppisen kuuloisesti rynnätään pysäyttämään maata järisyttävä demoni, mutta päädytäänkin leikkaamaan varpaankynsiä. Hirviö itsessään ei melkein tee mitään, vaan taistelun pahin vastustaja on ahtaassa tilassa kamppaileva kamera.
Skyward Swordissa on melkein mahdotonta jäädä jumiin, sillä vinkkisysteemi on harvinaisen avulias. Skyloftin vinkkikivellä saa käydä milloin vain tarkistamassa videon, joka aika suoraan näyttää, mitä missäkin puzzlessa pitää tehdä. Jos täydellinen jumi silti iskee, voi aina keskittyä Skyloftin sivutehtäviin.
Terästäkin kovempi
Ei kaikki aivan auvoa ole. Ennakkoon kehutut orkesterisovitetut musiikit jäivät ihan jees -tasolle. Tosin vain makuasioista kannattaa kiistellä. Biiseissä selvästi haetaan 50-luvun seikkailuelokuvien henkeä ja siinä myös onnistutaan.
Eniten häiritsi ääninäyttelyn olemattomuus, sillä hahmot mökeltävät mukakieltä. Ei se haittaisi, ellei kuvallista huumoria yritettäisi jatkuvasti yhdistää tekstiin, mikä ei toimi ajoitusten mennessä alvariinsa metsään. Puheettomuus perustuu Zeldan ikiaikaisiin perinteisiin, mutta eivät virheet toistamalla korjaannu.
Perinteiden mukaisesti seikkailun heikoin osuus nähdään taas alussa. Tekijät halusivat luoda pelaajille motiivin Zeldan pelastamiseksi, mutta ideana tuskin oli, että toivoin koko parituntisen opetusosuuden ajan seikkailun viimein alkavan.
Alku ja puheettomuus ovat vain pieniä miinuksia liki täydellisessä kokonaisuudessa. Kovalla Zelda-asteikollakin Skyward Sword on huima onnistuminen. Maailma toimii, luolastot loistavat, rytmitys on erinomainen eikä puzzleissa unohdeta vanhoja varusteita paikkojen vaihtuessa, kuten parissa edellisessä osassa. Wii on wanhaa tekniikkaa, mutta silti maisemien vesivärimaalauksellinen pintasilaus onnistuu vaikuttamaan näyttävyydellään.
Parasta seikkailussa on, että se paranee loppua kohden. Neljäs ja viimeinen luolasto on seikkailun selkeästi vahvin, koska siinä hyödynnetään kaikkia matkalla kerättyjä varusteita ja pystytään silti kehittämään niiden pohjalta uusia jippoja.
Juuri yllätyksellisyyys ja uudistumiskyky pitävät pelisarjan tuoreena. Aivan kuten kaikki naiset, Zeldakin on parhaimmillaan 25 vuoden iässä.
* * * * * *
Toisin silmin
Siipiveikot taivasalla
Zeldantai ei ole vuotuinen juhlapäivä, sillä viimeisimmästä ehti salakavalasti vierähtää jo viisi vuotta. Tuoreinta zeldantaita juhlistamaan ilmestynyt Skyward Sword lähtee hitaasti vauhtiin, mutta parantaa lentoaan niin, että loppupelissä kiidetään jo taivaanrannassa.
Tunnelmallinen seikkailu vie pelaajan matkalle mielikuvituksellisiin maisemiin, ja näyttää Loftwingin munat kenttäsuunnittelijoille. Jos Twilight Princessin pulmat olivat pahimmillaan uuvuttavan arvattavia, on Skyward Swordiin onnistuttu loihtimaan sarjan vaiherikkaan historian kekseliäimmät pähkinät.
Alkuun moni asia ehti närästää. Uusi ohjaus ei tehnyt mitä tahdoin, paloihin jaettu maailma kismitti ja apurina pyörivä miekkaneito Fi ärsytti. Ohjauksen oppi, jahka jaksoi pysähtyä harjoittelemaan, ja se osoittautui juuri niin hyväksi kuin hypepuheet kertoivat. Jakautunut maailma nosti tasosuunnittelun oikeaan loistoonsa. Skyward Swordin maailmassa ei ole ainuttakaan turhaa luolaa tai tarpeetonta notkoa. Ainoastaan Fi jatkoi ärsyttämistään, muttei Navikaan onnistunut Ocarina of Timeä pilaamaan.
Kuorruta kakku tunteikkaalla tarinalla, niin avot, moderni klassikko on valmis. Onko Skyward Sword elinikäisen, kaikki sarjan pelit useaan kertaan pelanneen fanin mielestä parasta Zelda-seikkailua ikinä?
Joo-o.
Juho Penttilä
94
* * * * * *
Toisin silmin
Taivas varjelee
Zeldaan voi aina luottaa: leijuvasta Skyloft-kotisaaresta lähtien runsaasti kutkuttavia tänne et vielä pääse -mestoja, reppukaupalla viileitä varusteita, loogisia pulmia, liuta sivutehtäviä ja keräilytavoitteita. Ja tietysti omaperäinen fantasiamaailma ja satua muistuttava, mukaansatempaava tarina ja paljon mainioita hahmoja, kuten ihanan ällö demonilordi Ghirahim.
Huikean monipuolisen toiminnan kruunaavat MotionPlus-kontrollit, joita ei tarvitse erikseen ajatella. Toisin kuin Twilight Princessissä, miekka seuraa käden eleitä tarkkaan: hymy nousi huulilleni, kun pyöritin miekankärjellä ovia suojelevan lukkosilmän ensimmäistä kertaa pyörryksiin. Nopeissa vedoissa miekka tunnistaa pysty- ja vaakasuunnan viillot, pistot, vasemmalta oikealle ja päinvastoin vetäisyt, joten ahkerasti torjuvien tusinamörrien kurittaminen on entistä mielekkäämpää puuhaa. Maastossa miekka saa macheten roolin, kun puut, puskat ja hämähäkinseitit saavat kyytiä.
Nintendon pelisuunnittelijat ja koodivelhot osoittavat jälleen kerran, miten loistavan näköisen (ja kuuloisen) videopelin tekemiseen ei tarvita viimeisintä rautaa. Skyward Sword on teknisesti ja taiteellisesti vakuuttavaa jälkeä. Kaukaisia kohteita vesivärimäisesti pehmentävää etäisyysefektiä on ihan pakko kehaista erikseen. HD-grafiikan pilaamat hifistisilmänikään eivät olleet Skyward Swordista moksiskaan.
Om nom, miekka tanaan ja pahiksia pataan.
Petri Heikkinen
95 + Pelit suosittelee
93
