Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä teemalegot nimikkoelokuviin yhdistävät lisenssipelit ovat olleet hyviä. Vaan miten käy, kun nappipääksi muuttuu Gotham Cityn iloinen poikapari?
Yön synkkä ritari ei ole kovin synkkä, sillä Lego Batman: The Videogame ammentaa ideansa 1960-luvun humoristisesta klassikkosarjasta, ei nykyelokuvien traumatisoituneesta ryppyotsasta. Peli on linjassa muiden Lego-pelien hilpeän otteen kanssa.
Konnat kuriin
Siinä missä Lego Star Warsissa ja Lego Indiana Jonesissa seurattiin elokuvien juonta, Lego Batmanissa tarina jakautuu kolmeen episodiin. Jaksoissa tapellaan Arvuuttajan, Pingviinin ja Jokerin rikoskoplaa vastaan.
Periaatteessa episodit voi pelata läpi missä järjestyksessä haluaa ja ohjata niin voimakaksikkoa kuin konniakin. Tarinaa ryyditetään hilpeän humoristisilla välianimaatioilla. Kielitaidosta ei tarvitse murehtia, sillä ääninäyttely on hoidettu pelkällä muminalla ja hihkumisella.
Tehtävissä Battis ja Ihmepoika muksivat vastustajia nyrkeillä ja heittolepakoilla. Siinä samassa ratkaistaan pieniä pulmia. Suurin osa ongelmista selviää sankarikaksikon erikoispukujen ominaisuuksilla tai rikkomalla ympäristöstä kaikki särkyvä. Paikat hajoavat legopalikoiksi, joista sankarimme rakentavat jotain hyödyllistä, vaikkapa sillan kuilun yli.
Kun tehtävän on läpäissyt tarinamuodossa, avautuu vapaapeli. Vapaapelimoodissa kentistä voi kerätä roinaa, jolla voi ostaa kaikenlaista pikkukivaa, kuten uusia osia pelihahmoiksi muokattaviin legoukkoihin ja -akkoihin ja päivityksiä sankarien varustukseen. Vapaapeli lisää uudelleenpeluuarvoa kivasti.
Kaksi on enemmän kuin yksi
Tehtävissä pelataan aina kahdella hahmolla, hyviksillä on Batman ja Robin, konnien hahmot vaihtuvat tehtävästä riippuen. Hahmojen välillä voi vaihtaa vapaasti ja pitääkin vaihtaa, sillä eri hahmoilla on eri ominaisuuksia.
Lisäksi Batmanilla ja Robinilla on molemmilla tukku erikoispukuja. Esimerkiksi Robinin magneettipuvulla voi kävellä metalliseiniä pitkin ja Batmanin liitopuvulla leijaillaan katolta toiselle. Lisäksi tehtävissä päästään ohjastamaan lepakkoautoa, -venettä ja -lentovehjettä, mikä tuo kivasti vaihtelua.
Mukana on aikaisempien Lego-pelien tapaan yhteistyössä pelattava kaksinpeli, johon voi liittyä ja josta voi poistua vaikka kesken tehtävän. Yksinpelissä tekoäly hoitaa toisen hahmon ohjastelun, mutta kimppapeli kaverin, iskän tai tyttöystävän kanssa on koko homma pointti.
Kontrollit ovat helpot. Nunchakulla liikutaan ja vaihdetaan hahmosta toiseen ja kapulalla jaetaan iskut. Nunchakun tattiohjaus on turhan herkkä kapeille pinnoille, joilta putoaa syvyyksiin tiuhaan tahtiin.
Ongelmaa pahentaa kamera, jota ei voi kääntää eikä edes lähentää tai loitontaa. Niinpä hahmot katoavat aika ajoin ruudun syvyyksiin seinien ja muiden esteiden taakse. Välillä etenemisen avainkohdat hukkuvat pimeään taustaan niin, että menee kymmenen minuuttia pähkäillessä, mitäköhän sitä pitäisi tehdä.
Onneksi peli ei rokota äkkikuolemista. Kuolla saa vaikka kuinka monta kertaa, eikä sillä ole juuri vaikutusta. Loppuvastustajat kaatuvat melko helposti ja kokonaisuus jättää kepeän pelailufiiliksen kuten on tarkoituskin. Legoukkojen sympaattista toilailua jaksoi seurata taas yhden pelin verran, vaikka itse sarja alkaa jo kaivata uusia ideoita.
82
