Vaikka Pelit onkin maailman paras tietokonepelilehti, se ei ole suinkaan ainoa. Välillä on hyvä vilkaista olkapään yli ja tutustua perässätulijoihin hieman tarkemmin.
Kirjakauppojen pelilehtihyllyt ovat ensi vilkaisulla melkoinen pettymys. Tietokonepelejä käsittelevien lehtien tilalla on vino pino riemunkirjavia konsolilehtiä, joissa mainosten ja peliarvostelujen erottaminen voi tuottaa melkoisia ongelmia (ne onkin tarkoitettu X-sukupolvelle. -toim.huom). Rehellisiksi PC-pelilehdiksi tunnustautuvat ainoastaan Future Publishingin PC Gamer ja Paragonin PC Power.
Tarkempi selailu paljastaa kuitenkin monen yleis-PC-lehden sisäsivuilta kymmeniä sivuja peliasiaa, vaikka kannessa ei PC Formatin tapaan mainittaisi peleistä sanaakaan. Myös itseään PC CD-ROM -lehdiksi mainostavat julkaisut sisältävät runsaasti romppupeliarvosteluja. Lisäksi pari Amiga-lehteä sinnittelee edelleen markkinoilla.
Huomaattehan, että vertailussa ei suinkaan ole mukana kaikki Suomesta saatavat ulkomaiset lehdet, vaan ainoastaan ne, jotka löytyivät Akateemisesta kirjakaupasta Helsingistä maaliskuun alkupuolella. Vertailu ei siis missään tapauksessa ole kattava.
Prosentin tarkkuudella
Peliarvostelujen kieli on kansainvälistä esimerkiksi siinä, että kaikki löytämäni lehdet arvostelevat pelit "prosenteilla" eli asteikolla 0-100. Joidenkin pelien arvosanoissa on kuitenkin melkoista heittoa, kuten oheisesta taulukosta voi todeta. Etenkin Conqueror AD 1086:n arvioijat ovat olleet kovasti eri mieltä asioista.
Yllättävän usein arvosanat kuitenkin osuvat lähes pisteelleen kohdalleen. Esimerkiksi Garbiel Knight 2:n arvioissa on heittoa enimmillään kaksi pistettä. Vaikka makuasioista on turha riidellä, kolme peliarvostelijaa ei voi olla väärässä.
Jotkut lehdet, tästä kasasta etenkin PC Home, ovat hyvin haluttomia sanomaan huonoa huonoksi. Ehkäpä brittilehdet eivät halua suututtaa mainostajiaan, joten asteikon alapää on 75:n kieppeillä. Future Publishing -kustantamolla näyttää olevan eniten kanttia, sillä sekä PC Gamerin että PC Formatin arvostelijat osaavat käyttää lähes yhtä pieniä prosenttilukemia kuin mekin. PC Gamerin Kuukauden peli -arvosanaan voi myös yleensä luottaa.
Eniten peliarvosteluissa hämää pelin nimen puuttuminen tai väärin kirjoittaminen. Monessa lehdessä pelin nimi mainitaan ainoastaan jutun otsikossa, jos mainitaan. Usein se on lisäksi kirjoitettu jollain tapaa väärin, esimerkiksi väärin päin Thunderhawk 2: Firestormin tapaan. En myöskään ole vieläkään aivan varma, onko Indycar II:lla ja IndyCar Racing II:lla jotain muutakin tekemistä keskenään kuin aihe. Semminkin kun cd-rom user ei vaivaudu vahingossakaan mainitsemaan pelin julkaisijaa.
Arvosteluissa kiinnittää huomiota myös strategiapelien puuttuminen lehtien sivuilta. Itse asiassa yhtäkään Pelit-lehdessä tänä vuonna arvosteltua sotapeliä ei käsitelty. Ainoa mielenkiintoinen tuttavuus oli Empiren klassinen heksasota: Battleground Ardennes, jota oli arvioitu sekä PC Power- että PC Gamer -lehdissä, ja päädytty hyvin erilaisiin pisteisiin.
Me olemme täällä Maailman ääressä, jos emme aikaamme edellä, niin ainakin ajan tasalla. Esimerkiksi Warcraft II arvosteltiin Pelit-lehden tammikuun numerossa, mutta sekä PC Home, PC Power että PC Gamer käsittelevät sitä vasta nyt. Yleensä käy kuitenkin toisin päin varsinkin silloin, kun lehdet tekevät arvosteluja ennakkoversioista.
3D-pelejä ja muistipiirivarkaita
Varsinaiset artikkelit erottavat PC-pelilehdet yleis-PC-lehdistä. Esimerkiksi PC Gamer käsittelee 3D-pelien viimeaikaista suurta suosiota laajassa seitsemän ja puolen sivun artikkelissa. Kimmokkeen jutulle antaa se, että heidän helmikuun numerossaan arvostelluista 13 pelistä peräti 10:n taustalla pyörii jonkin sortin 3D-engine. Jutun historiaosuus herättää nostalgisia tuntoja: Ultima I ja Elite olivat aikoinaan nimenomaan grafiikaltaan kovia juttuja.
Mainitsemisen arvoinen on myös PC Gamerin "Esimulgaisu"-osasto, joka todellakin hakee vertaistaan. Ilmeisesti lehti on palkannut pari työttömäksi jäänyttä Stasin vakoojaa palstan pitäjiksi.
PC Power puolestaan analysoi pelimainonnan historiaa ja tulevaisuutta. Miksi pelitalot uhraavat jopa miljoonia jonkin pelinsä markkinointiin sen asemesta, että rahat käytettäisiin pelin viimeistelyyn ja bugien korjaamiseen? Ja taas nostalgiaosasto herättää kauniita muistoja: Vixen, Barbarian II ja Legend of the Amazon Women sekä pakolliset jättiläisjulisteet miekkaa heiluttavista tyttösistä teräsbikineissään. Huvittavaa sinänsä, sillä tätänykyä pehmopornoa käytetään nimenomaan nuorimmille pelaajille suunnattujen pelikonsolipelien kansissa ja "aikuiset" PC-pelit ovat paljon siivompia.
Yleislehti PC Home sen sijaan etsii halvimpia ohjelmistomarkkinoita ja varoittaa tietokoneiden omistajia muistipiiri- ja prosessorivarkaista. Samaa aihetta käsittelee myös PC Format, jonka tietojen mukaan yksin Englannissa varastetaan atk-laitteita vuosittain noin 200 miljoonan punnan arvosta. Ajattelemisen aihetta saavat myös käytettyjen komponenttien ostajat.
Suomenkin markkinoilla on varastettuja SIMMejä, Penttejä ja kiintolevyjä. Lähin tietämäni muistipiirivarkaus tapahtui viime syksynä alle kahdensadan metrin päästä paikasta, jossa tätä kirjoitan. Myös työpaikkani ikkunoista on yritetty sisään tietokonevarkaustarkoituksessa.
Romppuja roppakaupalla
PC Gamerin ja PC Powerin oheisromput sisältävät pelkkiä pelejä sekä Doom-, Heretic- ja Descent-WADeja, PC Formatin mukana tulee peräti kaksi romppua. Pelit-BBS:n kaltaista palvelua lehdet sen sijaan eivät tarjoa, vaan maksattavat lukijoillaan kuukausittaisen CD-levyn hinnan. Kansihinta lehdissä onkin 4,50-4,99 puntaa, eli vajaa 40 markkaa. Suomessa lehdet maksavat 50 markasta 70 markkaan.
PC Home on ainoa lehti, josta en löytänyt romppuversiota, vaan jouduin tyytymään kahteen Megadisk-levykkeeseen. Romppujen yltäkylläisyyteen verrattuna PC Homen oheisrompe antaa huomattavan aneemisen vaikutelman.
Mainoksia kaikissa lehdissä on paljon, mutta ei läheskään niin paljon kuin Byten tai PC Magazinen kaltaisissa ammattilehdissä. Suuri osa mainoksista on sitä paitsi ihan aidosti mielenkiintoisia: "Mitä, uusi Zork!?! Onko Dungeon Keeper muka valmis ja tulossa myyntiin??"
Kaupallisten tiedotteiden määrästä pystyy kilpailevien lehtien kohdalla varsin helposti päättelemään, mikä lehti on suosituin. Mikään lehti ei nimittäin pitkään sinnittele vähillä mainosmäärillä, ei edes Pelit.
Kypärä päähän!
Kun Rambo Stallone kerran on päästetty tekemään pilkkaa pyhistä arvoista, lienee syytä kertoa oikeasta Judge Dreddistä, Mega City Ykkösen tunnetuimmasta lainvartijasta.
Dredd on alkujaan englantilaisen 2000 AD -lehden tuote. Lehti kasvatti 70-luvulla monta sittemmin maailmanmaineeseen noussutta sarjakuvan tekijää, ja useimmat heistä olivat mukana luomassa myös Judge Dreddiä: John Wagner, Ron Smith, Ian Gibson, Alan Grant, Brian Bolland, ...
Judge Dredd on poliisi Pohjois-Amerikan itärannikon kattavassa jättiläismäisessä Mega City 1 -nimisessä kaupungissa 2000-luvun (siis vuosisadan) loppupuolella. Ydinsota on käyty, työttömyys huitelee 90-99 prosentin tietämillä, televisioidut viiden hengen sodat ovat suosittua viihdettä, ja väkivalta ja rikollisuus rehottaa. Ulospääsyä ei ole, sillä kaupungin muurien takana odottaa radioaktiivinen autiomaa. Vain yksi järjestelmä toimii:
oikeuslaitos, jonka poliisituomareilla on sekä tuomio- että toimeenpanovalta.
Dredd on poliisikunnan kovin ja armottomin tuomari: mies, jonka kasvoja lukija ei koskaan näe kypärän silmikon takaa. Mies, jonka omat tunteet on vuosien koulutuksella sullottu syvälle ja poikittain. Mies, joka on loppuun asti oikeudenmukainen, vaikka joutuisi lain nimissä tappamaan kaikki kaupunkinsa asukkaat.
Pelottavaksi Dreddin tekee se, että ihmiset itse asiassa kaipaavat monia Dreddissä esiin tuotuja ilmiöitä. Esimerkiksi Mega City 1:n oikeuslaitos toimii nopeasti ja armottomasti. Pikkulasten yli ajanut rattijuoppo päätyy kiven sisään lopuksi ikäänsä, eikä mielentilatutkimuksista, puolustusasianajajista tai vuosia kestävistä oikeudenkäynneistä ole puhettakaan. Lisäksi Mega City 1 on hyvinvointiyhteiskunta. Jokaiselle kansalaiselle taataan toimeentulo, mutta ei työtä. Ihmiset ovat niin tylsistyneitä, että on todennäköisempää kuolla jäämällä katolta hyppäävän työttömän kuin auton alle.
Hauskaksi Dreddin tekee järkiheitto väkivaltaisuus, jolle vetää vertoja vain Lobo tai Marshall Law: Jos tuomari joutuisi taskuvarkaan kiinni saadakseen ajamaan moottoripyörällään yksisuuntaista katua väärään suuntaan, hän ennemmin ampuu varkaan kuin rikkoo itse lakia. Lukemisen arvoista mellastusta joka tapauksessa.
Dreddiä ei siis tehnyt vain yksi henkilö, vaan Mega City Ykkösen maailmaa loi kokonainen lauma nuoria, lahjakkaita ja hieman sekopäitä sarjakuvan ammattilaisia. Tämä on Dreddin voima ja sen suurin heikkous: sarjojen taso vaihtelee sietämättömästi. Etenkin Carlos Ezquerran tapa pahoinpidellä käsikirjoituksia saa minut raivon kyynelten partaalle.
Osa piirtäjistä on käyttänyt Dreddiä myös piirtämisen opiskeluun, ja esimerkiksi Barry Kitson tunnustaa häpeävänsä ensimmäisten Dredd-sarjojensa huonoa piirrosjälkeä ja sivusommittelua. Dreddin saavuttaman suuren suosion myötä 2000 AD kuitenkin julkaisi kaiken Dredd-materiaalin, mitä sen piirtäjät saivat aikaan. Ei ihme, että lehden taso ja suosio on kokenut 80/90-luvulla melkoisen romahduksen.
