Siivoojan työn huomaa vasta, kun hän ei sitä tee tai tekee sen huonosti. Sama pätee elokuvan leikkaajiin.
Elokuva on vain kasa sekalaisia kuvattuja pätkiä ennen leikkausvaihetta. Vasta leikkauksen jälkeen filminpätkistä muodostuu elokuva. Leikkaajat ovat Hollywoodissa arvostettuja ammattilaisia, mutta tavallinen katsoja muistaa heistä harvoja nimeltä. Itse saan mieleeni tasan yhden, Thelma Schoonmakerin. Hän on kuuluisa tekemästään pitkäaikaisesta ja hedelmällisestä yhteistyöstä ohjaaja Martin Scorsesen kanssa.
Schoonmaker on myös yksi arvostetuimmista ja kopioiduimmista leikkaajista. Hänen ansiostaan draaman Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980) nyrkkeilykohtaukset ja Mafiaveljien (GoodFellas, 1990) loppupuolen huumesekoilut mainitaan esimerkkeinä taidokkaimmasta mahdollisesta leikkaustyöstä.
Säästeliäs Hitch
Elokuvan alkuaikoina ei leikkaamiseen paljoa satsattu. Kamera sojotti sinne, missä tapahtui tai kohti puhuvaa ihmistä. Nämä pätkät sitten liitettiin lopulta yhteen. Leikkauksia saattoi olla elokuvassa esimerkiksi 150 kappaletta.
Vähitellen leikkauksen mahdollisuudet tajuttiin. Esimerkiksi Chaplin ymmärsi, että mikäli roolihenkilö sanoo jotain vaikuttavaa, kannatti mukaan leikata myös pätkä, jossa sivullinen reagoi puhuttuun tavalla tai toisella. Tämä sai katsojan tuntemaan syvemmin niin draaman kuin huumorinkin.
1930-1950-luvuilla ohjaajien työtahti oli hieman erilainen kuin nykyään. John Fordin kaltaiset ammattilaiset saattoivat ohjata kolmekin elokuvaa vuodessa. Tämä vaati ekonomista kuvaustyyliä. Vain tarpeellinen kuvattiin. Lisäksi kamerat olivat raskaita ja filmi kallista. Varmuuden vuoksi kuvaaminen ei yksinkertaisesti onnistunut. Nykyään tuntuu uskomattomalta, että jostakin klassikosta saattoi filmatusta materiaalista jäädä käyttämättä vain aikuisen miehen nyrkin kokoinen rulla.
Ohjaajan motiivit säästeliääseen filminkäyttöön saattoivat olla myös taiteelliset. Esimerkiksi Hitchcock suunnitteli elokuvansa tarkasti etukäteen ja kuvasi vain sen mitä todella tarvitsi. Kukaan ulkopuolinen ei pystynyt pilaamaan lopputulosta, koska se pystyttiin pistämään kokoon vain yhdellä tavalla # Hitchcockin tavalla.
1950-luvulla ajat muuttuivat. Tv-ohjaajat tekivät nyt myös elokuvia. He olivat tottuneet kuvaamaan saman kohtauksen useammalla kameralla. Näin syntyi paljon kuvamateriaalia, josta oli varaa valita. Samalla leikkaajien ammattikunta nousi arvoon arvaamattomaan.
1960-luvulla tajuttiin, että mahdollisimman vakaa ja hyvälaatuinen kuva ei ole kaikki kaikessa. Rosoisuudella ja vapaasti liikkuvalla kameralla saatiin aikaan realismin tuntua. Leikkausten määrä kasvoi samaan aikaan. Pechinpahin länkkärissä Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969) on noin 3600 leikkausta, joka olisi paljon jopa nykyaikana. Osa leikkauksista on vain muutaman kuvan mittaisia, jolloin ne vaikuttavat vain alitajuisella tasolla.
Next Generation
1970-luvulla uusi ohjaajasukupolvi valtasi Hollywoodin. Heillä oli hyvin tarkka käsitys leikkaamisen mahdollisuuksista. Nimistä mainittakoon Alan Pakula, Brian De Palma, Steven Spielberg ja George Lucas.
Mopo lähti leikkausten määrän suhteen käsistä 1990-luvulla, kun digitaalinen kuvankäsittely tuli mahdollisesti. Enää ei ollut tarpeen käsitellä sormet verillä fyysistä filmiä, vaan laadukasta digitaalista kuvavirtaa pystyttiin seuraamaan vaivatta monitorista ja myös teknisesti leikkaaminen onnistui keneltä tahansa. Tämä johti siihen, että usein elokuva "leikattiin kuoliaaksi". Koska ohjaaja osasi mielestään leikata, hän hoiti homman itse tai valvoi sitä diktaattorin tavoin. Lopputulos ei aina ollut kaunista katseltavaa.
Nopea, MTV-tyylinen leikkaaminen on nykyään hieman vanha vitsi. Leikkausten määrän itsetarkoituksellisessa kasvattamisessa ei ole enää mitään ideaa, ellei elokuvan tyyli tue erityisen nopeaa leikkaustapaa. Yrittäkää laskea vaikka Mementon (2000) leikkaukset. Kehotan varaamaan paljoa aikaa ja paperia. Moulin Rougessa (2001) on noin 4000 leikkausta, eli leikkausten väli on keskimäärin noin kaksi sekuntia.
Kun Hollywood-studio huomaa, että elokuva ei toimi ja testiyleisö narisee, he eivät normaalisti suinkaan pistä ohjaajaa tekemään työtään paremmin, vaan hätään kutsutaan "sankarileikkaaja". Sankarileikkaaja muuttaa elokuvan rytmiä ja pistää kuvat uuteen järjestykseen, sillä saman tarinan voi kertoa miljoonalla eri tavalla. Leikkaajan tehtävä on löytää tavoista paras.
