I

 

llusion Softworks on tehnyt pelin, josta ei voi kieltäytyä: Mafiassa maxpaynemainen toiminta kohtaa grandtheftavan autoilun. Voiko sille yksikään viisaskundi sanoa ei?

Haluamatta mitenkään glorifioida järjestäytynyttä rikollisuutta, Mafiassa on imua. Jopa arkisena Anthony Soprano -versiona, saati sitten Kummisetien rikollisromanttisessa maailmassa, jossa perinteet ja kunnia vielä merkitsevät jotain. Perheen asioista ei selosta edes Antero Omertaranta, miehet pukeutuvat tyylikkäästi ja käyttäytyvät kuin herrasmiehet, paitsi silloin kun tempaisevat jotakuta pesismailalla opetusmielessä päähän.

Mafia-peli sijoittuu 30-luvulle, Yhdysvaltain kieltolain hillittömiin päiviin. Mafiadraaman näyttämö on Lost Heavenin kaupunki ja sitä ympäröivä maaseutu. Lost Heavenia hallitsevat Morellin ja Salierin mafiaperheet. Mainiolla sotapelillään, Hidden & Dangerousilla debytoinut Illusion Softworks on työntänyt koneen uumeniin pikkutarkkaa kaupunkimallinnusta 12 neliömailin edestä. Liikenne soljuu, junat ja raitiovaunut ovat käytettävissä, ja kaduilla kulkevat ihmiset.

Mafia kertoo Tommy Angelon tarinan. Hän kertoo takautumana, miten viaton taksikuski ajautuu mukaan don Salierin mafiaperheeseen ja nousee sotilaasta donin oikeaksi kädeksi. Ongelma on se normaali: eläkkeen asemasta gangsterin ura loppuu yleensä luotiin, jonka ampuu paras ystävä.

Very good, fellas!

Syy, miksi innostuin Mafiasta kuin mafioso Sammon perhevakuutuksesta, ei varsinaisesti ole pelin Max Payne -luokan räiskintä eikä hienosti tehty autoilu. Pelin hienoin juttu on se, että se on 30-luvulle sijoittuva erittäin mieltäkiinnittävä elokuva, jossa katsoja saa pelata action-pätkät.

Aina Cinemawaren päivistä asti pelin ja elokuvan fuusiota on etsitty kuin Graalin maljaa. Onnistumisprosentti on ollut samaa luokkaa. Mafia on tehnyt sir percivalit, sillä juttu oikeasti toimii. Haastatteluissa kerrotaan, että välianimaatioihin palkattiin oikea ohjaaja. Pakko uskoa, sillä niissä on sekä dialogi että kuvaus kunnossa, ja poikkeuksellisen luonnonmukaisesti liikehtivät virtuaalinäyttelijät, vactorit, viimeistelevät elokuvamaisen vaikutelman. Myös itse pelissä grafiikka ja ääniefektit, etenkin kaupungin äänimaisema, ovat ensiluokkaisia. Näyttävyydestä huolimatta Mafia pyörii selkeästi Grand Theft Auto 3:sta paremmin ja pehmeämmin.

Hukkaan menisi hyvä tunnelma, jos sitä ampuisi päähän tuttu, kökkö putkeen sijoitettu kaavaräiskintä. Onneksi ei. Tehtävät nivoutuvat välianimaatioihin ja juoneen saumattomasti, vankkumattomalla tyylitajulla. Mafiassa on kaksikymmentä siivuihin jaettua tehtävää. Autolla körötetään oikeaan paikkaan tai paikkoihin, hoidetaan homma tai hommat, ja körötetään takaisin Salierin baariin tempaisemaan virkistävä chianti.

Varjopuolena Mafian pääpeli on tiukan lineaarinen ja tarjoaa noin 20–30 tunnin edestä laatuaikaa. Vielä viime jouluna luvattua moninpeliä ei ole, mikä ehkä selittää, miten pelin julkaistua onnistuttiin aikaistamaan kuukausilla. GTA3-miesten iloksi pelissä on Freeride-tila. Rahaa tienataan hurjastelulla, gangstereita telomalla ja autoja tuhoamalla. Rahoilla paikataan itseä ja autoa sekä ostetaan uusia pyssylöitä. Tämä kiinnosti minua täsmälleen yhtä vähän kuin sama päämäärätön hulinointi GTA3:ssa.

Perhe-elämää

Spoilaan esimerkkitehtäväksi yhden alkupään tehtävän. Tommy, Paulie ja Sam kiertelevät kaupunkia suojelurahaa keräämässä. Viimeisessä kohteessa, Lost Heavenin ulkopuolella sijaitsevassa motellissa, kaikki menee päin hemmettiä. Laukauksia kajahtaa, ja pahasti haavoittunut Paulie hoipertelee ulos. Morellin gorilla kertoo, että tämä motelli on nyt Morellin reviiriä. "Pelasta...Sam! Hänestä hakataan tietoja ulos."

Tommy ampuu ohimennen Morellimiesten autosta renkaat rikki, kiertää talon taakse ja kiipeää laatikoita pitkin toiseen kerrokseen. Joku on unohtanut Thompson-konepistoolin auki olevaan hotellihuoneeseen. Eikös vain sen omistaja löydy kerroksen yhteisvessasta, ja kuolee housut nilkoissa. Laukausten hälyttämät Morellin miehet tunkevat yläkertaan, mutta häviävät tulitaistelun. Seuraa yllättäviä käänteitä ja lisää tiukkoja tulitaisteluita, mutta saman tehtävän seuraavassa osassa vedetään urku auki pitkin Lost Heavenin maaseutua villissä autotakaa-ajossa. Ylämäissä vauhti tippuu kolmeenkymppiin, mutta sellaisia ne 30-luvun alun autot olivat.

Tehtävät eivät juuri koskaan ole pelkkää mutka sojossa sohottamista. Niihin on ängetty mukaan kaikki mahdolliset mafiaelokuvien kliseet, ja homma toimii. Kauniin neidon kunniaa suojellaan nyrkein, pesäpallomailalla opetetaan rakkarijengille tapoja, juostaan kyttiä pakoon pitkin kattoja, ryöstetään pankki ja tehdään muuta kivaa ja tuoretta. Suomen eduskunnan viimeaikaisten mahtisuoritusten valossa, kuten järjenvastaiset nettikeskustelu- ja tekijänoikeuslaki-aivopierut, poliitikon poisto kiikarikiväärillä ei edes tunnu rikokselta.

Mailalla päähän

Kun Tommy hyppää autosta ja tarttuu legendaariseen Tommy Guniin, supermies Max Paynellä on äkkiä paljonkin menetettävää. Maxin tavoin Mafia on 3rd person -remellys, ja pirun nätti sellainen. Tommy osaa juosta, hypätä ja kiivetä, kyyristyä ja heittäytyä sivulle. Kyyry on vakiotaisteluasento, sillä vain silloin Tommy on valmiiksi asekäsi ojossa, muuten jyvän saaminen hollille vaatii yhden ylimääräisen napinpainalluksen.

Tommy pystyy kantamaan mukanaan muutaman pistoolin ja yhden isomman aseen, kuten pesismailan, Thompsonin, haulikon pumpulla tai katkaistuna. Kivääreitä edustavat klassinen Springfield sekä Mosin-Nagant kiikaritähtäimellä. Käsityöhön käyvät nyrkkirauta, veitsi, sorkkarauta ja tietysti pesäpallolepakko.

Mafian tulitaisteluissa on dynamiikka kohdallaan. Taistelu tuntuu "oikealta" eikä peliräiskeeltä. Aseiden ennätyspitkät latausajat luovat peliin strategiaa, rekyyli nostaa piippua, varsinkin Thompson-konepistoolissa. Aseissa, jopa pistooleissa, on selkeät erot. Taistelussa luodit surahtelevat korvissa ja iskevät seinään, sillä vihollinen ei ole yliluonnollisen tarkka. Tekoäly ei hirveästi arvosta alaistensa henkeä, mutta osaavat ne muutakin kuin käydä viivasuoraan kimppuun. Aseesta riippuen pääosuma tiputtaa vihollisen nopeasti, mutta usean luodin verran ne kuritusta kestävät. 30-luvulla olivat miehet rautaa.

Festina lente

GTA3:ssa autoilu oli pääasia ja jalkaisin suoritettu ammuntatoiminta sivuasia. Mafiassa auton rooli on yllättävä: se on kulkuväline. Kyllä sillä kuljetaankin: Tehtävissä yleensä käydään monessa paikassa, ja pelaajan pitää oikeasti ajaa kaikki keikkamatkat. Tavallaan hyvä, tavallaan ei. Se lisää pelin immersiota, mutta joskus tuntuu, että vierailtavat paikat pistetään piruuttaan ympäri kaupunkia.

Mafiassa on ajettavana noin kuusikymmentä erilaista, hienoa 30-luvun ajoneuvoa. Mallien pitäisi olla aitoja, vaikka nimet ovat keksittyjä. Eiköhän nimet oikeaksi korjaava proggis ilmesty pian. GTA3-kankstojen kauhuksi varsinkin alkupään menopelit ovat puhdasta Mummo Ankka -kamaa. Ne kulkevat moponopeudella ja hyytyvät ylämäkeen kuin ylipainoisten lenkkikerho. Onneksi autot kehittyvät nopeasti, ja ison kissan lailla kehräävää loistoautoa on hieno ohjastaa. Kameran saa ulos tai auton sisään, mutta perinteistä ratti-mittari-näkymää ei ole.

Ajotuntuma on erinomainen, aivan täysiverisen autopelin luokkaa. GTA3:n yliammuttu ajomalli tosin vetää pitemmän korren. En ole koskaan sellaisilla ajanut, mutta pelissä puhkotut renkaat eivät vaikuta tarpeeksi ajettavuuteen. Luulisi auton kankeavan paljon enemmän. Mafia tukee ratteja, myös force feedbackilla, mutta käytännössä pidin enemmän näppisohjauksesta. FF-efektit eivät olleet kummoisia.

GTA3:n malliin autoja voi varastaa, kunhan joku on Tommylle opettanut, miten kyseinen autotyyppi puhalletaan. On turvallisempaa nyysiä pysäköityjä autoja kuin repiä kuskia ulos. Autoista voi puhkoa renkaat ja kuskin voi ampua autoon. Se on yllättävän vaikeaa ja vaatii kolme luotia: lasi säröille, lasi rikki, kuski rikki. Varastetut autot voi säilöä Salierin baarin takapihalle.

Muutamassa tehtävässä autolla on pääosa, kun joko paetaan jotain tai seurataan jotain. Ammuskelu autosta on hoidettu erinomaisesti, kursori näyttää minne pyssy tähtää. Tyylirikkona Illusion Softworks on väenväkisin ängennyt peliin yhden formulakilpailun, mikä jurppi minua, koska olen Suomen huonoin kilpakuski. Jouduin turvautumaan ulkopuoliseen konsulttiin, jolla kilpa vaati tasan kaksi yritystä.

Hyvä poliisi pysyy lahjottuna

Lost Heavenin poliisit ovat lahjottuja ummistamaan silmänsä, mutta valitettavasti kallellaan kilpailevaan Morellin perheen suuntaan. Niinpä edes mahtava gangsteri ei voi elää kuin pellossa.

Mafiassa poliisien määrä on realistinen, mutta ne ovat GTA3:sta tarkempia. Kolaroi, aja ylinopeutta tai päin punaisia, jo vain heilahtaa esille tikettilehtiö ja kynä. Korttelipoliisia kyllä pääsee karkuun, mutta jos aikaraja sallii, poliisiauton sireeniä kannattaa totella. Viaton sakkolappu muuttuu pidätykseksi (joka lopettaa pelin), sitten luvaksi ampua. Pelissä on automaattinen nopudenrajoitin, jollei ylinopeus kiinnosta.

Rikoksista, kuten aseen heiluttelusta julkisella paikalla tai yliajoista, pääsee suoraan raskaaseen rikollissarjaan. Jos onnistuu piiloutumaan, poliisit menettävät aikanaan kiinnostuksensa.

Takaa-ajoissa on oikean takaa-ajon tunnelmaa. Hyvin ajavat poliisit yrittävät kiilata, ei vain läjäyttää suoraan päin. Parhaimmillaan pitää epätoivoisesti roikkua pakoa yrittävän gangsteripomon auton perässä samaan aikaan kun perässä vonkuu muutama poliisiauto tappoluvan kanssa.

Meidän asiamme

Erinomainen toimintapeli kohtaa erinomaisen ajopelin, paketti sidotaan hienoon nippuun ensiluokkaisella filmillä ja pätevällä juonella. En löydä Mafiasta mitään mainitsemisen arvoista vikaa, sen turhan kilpa-ajotehtävän lisäksi. Pelikokonaisuus piti minut otteessaan koko riittävän pitkän pelikokemuksen ajan. Sellaiset kultasilmien tuskanlähteet kuin satunnaiset oven läpi näkyvät pyssynpiiput tai muut C-luokan grafiikkavirheet eivät maksaani pompota. Autolla ajelua on ehkä vähän liikaa, ja juonessa ohitetaan esimerkiksi Tommyn perhe maininnalla. Muutama pikku perusmafiatehtävä lisää ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi.

Jos Mafiaa vertaa suoraan Max Payneen ja Grand Theft Auto 3:een, unohtaen elokuvamaisuuden, Illusion Softworks pärjää hyvin. Mafiassa tiukkaa toimintaa rytmittää esimerkiksi rauhallinen ajelu, ja näin se välttää Maxin suurimman ongelman: Max tarjosi suoraa tykitystä koko ajan, ilman suvantoja. Orgasmiinkin kyllästyy ensimmäisen kahden minuutin jälkeen. Muuten ollaan aika samalla viivalla, bullet timeä ei Mafiassa tietenkään ole.

Grand Theft Auto kolmosen överiksi lyöty ajelu vetää kyllä Mafian ohi, sillä Mafia ei veny yhtä laajan vaihteluun ajopeleissä. Toisaalta Theftin autoton räiskintä tuntuu nyt naurettavan tönköltä, ja Mafian tehtävät ovat parempia. Kumma kun Mafiaa ei ainakaan vielä olla kääntämässä Xboxille. Se toimisi varmasti ja olisi hyvä korvike Sonyn perheen rohmuamalle Grand Theft Auto -lisenssille.

Mafia on tehty sellaisella pieteetillä, yksityiskohtiin paneutumisella ja tyylitajulla, että eihän sitä voi vastustaa. Draamaa, raivokkaita tulitaisteluita, hurjia takaa-ajoja – onko ihme ettei gansterinurasta pääse eroon edes aamuyöllä, kun pitäisi jo olla nukkumassa kalojen kanssa. "Just when I thought that I was out, it pulls me back in."