Tässä kuussa leffassa kohtaavat kaksi perisuomalaista: Max Payne ja Sauna.
Remedyn Max Payne yhdisti John Woo -toiminnan ja tietokonepelit aikanaan tavalla, jota jaksoi hinkata läpi uudelleen ja uudelleen. Nyt ympyrä sulkeutuu ja pelin innoittama elokuva on saapunut teattereihin. Remedyllä ei ole ollut mitään tekemistä projektin kanssa, mutta kannattiko Mark Wahlbergin tähdittämää film noiria odottaa?
Juoni ei ollut Max Paynen vahvin osa pelissäkään, mutta elokuvassa järki on heitetty täysin narikkaan. Max on elämäänsä kyllästynyt ja jostain hämärästä syystä kollegoidensa vihaama etsivä, joka haahuilee oudosta yhteensattumasta toiseen. Missään ei oikein ole mitään järkeä ja tapahtumilla ei ole logiikkaa. Kerronnalla ole minkäänlaista suuntaa, kohtaukset tuntuvat täysin toisistaan erillisiltä ja punainen lanka on hukassa. Katsoja joutuu jatkuvasti ihmettelemään, mitä tälläkin tapahtumalla tai sivuhahmolla oikein haluttiin sanoa.
Max Payne -tarinan oleellinen perusjalka on Valkyria-huume. Pelissä se on vain hassun niminen uusi nenäkarkki, joka on katujen viimeisin villitys. Tässä on oma realistinen logiikkansa. Elokuvassa sen sijaan koko Valkyriassa ei ole mitään järkeä, sillä kaman ainoa vaikutus näyttäisi olevan sekopäisten ja pelottavien hallusinaatioiden aiheuttaminen. Moisen kaman myyminen kuulostaa maailman huonoimmalta bisnesidealta, sillä miksi kukaan ostaisi moista ainetta toista kertaa?
Alkuperäisen pelin ideoista on ihailtavasti saatu valittua mukaan ne kaikkein huonoimmat jutut, kuten esimerkiksi sekopäisen klaanin Ragnarok-klubi. Elokuva onkin kuin kavalkadi kaikkea sitä, mikä Max Paynessa ei toiminut. Tämä on sinänsä saavutus, sillä peli sentään on suurimmalta osaltaan klassikko. Edes upean talvimyrskyn kourissa kärvistelevää New Yorkia ei ole saatu hyvän näköiseksi.
Kaikkein hämmästyttävintä leffassa on toiminnan lähes täydellinen puuttuminen. Runsaan puolentoista tunnin pituisesta elokuvasta kuluu noin tunti, ennen kuin ruudulla edes vilahtaa toiminta. Ja silloinkin harvoin kun sitä nähdään, on se tylsästi kuvattua sunnuntairäimettä, jossa ei ole dynamiikan häivääkään. Tämä kaikki siis on saanut innoituksensa pelistä, jonka lippu maineeseen oli nimenomaan elokuvamaisen upea toiminta. Max Payne, mitä sinulle tapahtui? Kuka teki sinusta huonoimman tänä vuonna näkemäni elokuvan?
Onneksi löyly parantaa kaikki taudit, joten mikä onkaan parempi pakopaikka kuin AJ Annilan uusin ohjaus, Sauna. Annila ponnahti kuuluisuuteen parin vuoden takaisella Jadesoturilla, joka hämmästytti olemalla ensimmäinen suomalainen kung-fu-elokuva. Nyt vuorossa on toinen lajityyppi, jota täällä pohjan perukoilla ei ole vielä pahemmin tuotettu: japanilaistyylinen kauhuelokuva.
Tarina sijoittuu vuoteen 1595, kun pitkä viha on päättynyt ja Ruotsin ja Venäjän välille on solmittu Täyssinän rauha. Sopimuksen osana molempien maiden jäsenistä koostuva rajakomissio joutuu kulkemaan läpi koko rajan ja merkitsemään sen. Tarinassa Ruotsin puolta hoitavat suomalaissyntyiset Sporen veljekset (kyllä EA osaa tuotesijoittelun!), joista vanhempi Erik on sodan aikana sotkeutunut moniin kauheuksiin. Nuorempi Knut on elänyt suojattua elämää Tukholman yliopistossa kaukana taistelun melskeestä.
Matkan varrella komissio törmää keskellä suota sijaitsevaan kylään, jota ei ole missään kartoissa. Tästä käynnistyy klassinen kauhuelokuvaspiraali kohti kadotusta, kun asiat menevät yksi kerrallaan pahasti pieleen.
Annilan ohjaustyyli mukautuu hyvin valittuun elokuvagenreen, ja parhaimpina hetkinään Sauna toimii hienosti. Mukana on kuitenkin turhan paljon tyhjäkäyntiä etenkin alkupuolella ennen kylän löytämistä. Vaikka tarkoituksena on antaa hahmoille ja heidän myöhemmille teoilleen taustaa, ei alkupää toimi omalla painollaan. Enemmän haahuilun sijasta intro olisi voitu tiivistää tärkeimpään tapahtumaan maatalossa.
Ohjaajan itsensä mukaan hän ei halunnut tehdä kauhuelokuvaa, vaan tarinan synnistä ja katumuksesta. Saunassa liikutaan pitkälti vertauskuvien tasolla, joten sellaisena ylenpalttisten kauhukohtausten puuttumisen ymmärtää. Silti esikuvat ovat selvät ja sen takia varsinaisia pelotteluhetkiä toivoisi mukaan hiukan enemmän. Ruuvi onneksi kiristyy mukavasti kohti loppua, jossa tunnelma kohoaa kattoon ja musiikki pyyhkii kohtauksen yli kuin kuuma löyly. Komea päätös jättää kokonaisuudesta hyvän fiiliksen ja homma toimii paremmin kuin useimmissa japsikauhujen jenkkiversioissa.
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 1.12.2008.
