Dokumenttielokuvalla menee paremmin kuin vuosikymmeniin. Erityisen hyvin menee dokumenttielokuvalla, jota levitetään elokuvateattereissa.
Vaikka Suomessa ilmiö on yhä harvinainen, Yhdysvalloissa elokuvateatteridokumenteista on tullut jopa hyvä bisnes. Myös elokuvallinen laatu on pysynyt korkealla. Vielä muutama vuosi sitten asiat olivat toisin.
Kehityksen johtotähti on Michael Moore. Hänen amerikkalaisten asehulluutta käsittelevä dokumenttinsa Bowling for Columbine sai Oscarin ja presidentti Bush junioria kritisoiva Fahrenheint 9/11 voitti pääpalkinnon Cannesissa.
Moore ei ole alalla uusi tekijä. Vuonna 1989 valmistunut Roger and Me käsitteli Mooren kotikaupungin Michiganin Flintin toivotonta tilannetta. Paikkakunnan ainoa merkittävä työnantaja oli General Motorsin autotehdas. Kun se lopetettiin, Flint kuihtui ja rapistui, ihmiset syrjäytyivät ja masentuivat. Samaan aikaan General Motors teki reilusti voittoa.
Palkittu Roger and Me turvautui tehokeinoihin, joita Moore on käyttänyt siitä lähtien. Käytetty tyylilaji oli (talous)poliittinen satiiri. Kun aihe on vakava, on pakko nauraa, jotta ei itkisi. Michael Moore pistää itsensä peliin, hän antaa dokumenteilleen omat kasvonsa. Näkökulma on Michael Mooren henkilökohtainen, objektiivisuuteen ei pyritä. Faktoja ei silti vääristellä tai keksitä itse.
Taktiikkana väijytys
Amerikkalaisittain Moore on poliittisesti selkeästi vasemmalla. Häntä pidetään monissa piireissä jopa epäisänmaallisena ihmisenä. Moore toistaa olevansa nimenomaan Amerikan asialla. Hän uskoo niihin perusarvoihin, joilla maa on rakennettu: Moore on tavallisen työtätekevän ihmisen puolella ahneutta ja typeryyttä vastaan. Tosin on selvää, ettei vastapuoli omasta mielestään ole typeryyden ja ahneuden puolella.
Michael Moore on menestynyt myös kirjailijana. Hän on hauska ja pisteliäs tekstinikkari, jonka mainio teos Tyhmät valkoiset miehet on myös suomennettu. Miljoonia myyneen teoksen halusi kustantaja alun perin haudata, ja julkaisi sen vasta kirjastonhoitajien painostuksen alaisena ilman minkäänlaista mainoskampanjaa. Myös uusin kirja Dude, Where's My Country? on ollut bestseller. Otsikon kysymys on tietenkin osoitettu Yhdysvaltojen presidentille.
Livenä esiintyvä Moore on kuin stand up -koomikko. Pönäkän baseball-hattumiehen joviaali habitus hämää: halvan lippiksen alla jyrää terävä järki. Yleensä Moore väijyttää haastateltavansa. Ensin hän juttelee mukavia, kunnes jossakin vaiheessa haastateltava huomaa puhuneensa sivu suunsa.
Palkinnot ja menestys eivät ole vain hyvästä. Poliittinen ja taloudellinen eliitti osaavat jo varoa Moorea. Michael Mooren suuri missio on syrjäyttää Bush Jr. Yhdysvaltojen presidentin paikalta.
Taannoin Bush Jr. joutui lievään polkupyöräonnettomuuteen. Voin sieluni silmin nähdä, miten presidentti on istunut pientareella pyörä rusinana, haava päässään ja huutanut ääneen tietämistään kirosanoista pahimman mahdollisen: "Michael Moore!"
* * * * *
Katso ja viisastu
Moderni dokumenttielokuva on muutakin kuin Michael Moore. Ohessa metsästettäväksi kymmenen laadukasta dokumenttielokuvaa parin viime vuoden ajalta muilta tekijöiltä.
Capturing the Friedmans (USA, 2003)
Friedmanien keskiluokkainen juutalaisperhe vaikuttaa tylsän tavalliselta ensivilkaisulla. Kaikki muuttui, kun isää ja perheen nuorinta poikaa alettiin syyttää mitä sadistisimmista rikoksista ja veriteoista.
The Corporation (Kanada, 2003)
Lähes kolmetuntinen dokumentti suuryritysten synnystä ja historiasta ei kuulosta mielenkiintoiselta, mutta The Corporation ei ole kerännyt lukuisia palkintojaan syyttä. Aihetta lähestytään hyvin michaelmooremaiseen tyyliin.
The Fog of War (USA, 2003)
Robert S. McNamara oli Yhdysvaltojen puolustusministeri Vietnamin sodan aikaan. Nyt rauhanliikkeen vihaama mies kertoo tekemisistään ja motiiveistaan omin sanoin. Viime vuoden parhaita elokuvia.
Etre et avoir (Ranska, 2002)
Myös Suomen valkokankailla nähty dokumentti oli Ranskassa valtava menestys ja teki päähenkilöstään julkkiksen. Dokkarissa seurataan yksiluokkaisen pienen koulun ja sen ainoan opettajan (Georges Lopez) elämää.
The Kid Stays in Picture (USA, 2002)
1970-luvun Hollywoodin menestystuottaja ja Paramountin studiopomo Robert Evansin tarina on melkein liian uskomaton ollakseen tosi. Evans itse toimii dokumentin itseironisena kertojana. Pitäisi löytyä kaupan dvd-hyllystä.
Metallica: Some Kind of Monster (USA, 2004)
Megayhtye Metallica halusi perinteisen bändidokumentin kertovan St. Anger -levyn tekemisestä. Syntyikin uunituore dokumentti erään yhtyeen kriisistä, eloonjäämistaistelusta ja terapian kautta tervehtymisestä.
Le Peuple migrateur (Ranska, 2001)
Äärimmäisen kaunis luontodokumentti päästää meidät katsomaan maailmaa sananmukaisesti lintuperspektiivistä. Kamera on saatu jotenkin keskelle muuttolintuparvia. Tunnetaan Suomessa nimellä Siivekäs muutto.
Spellbound (USA, 2002)
Suomeksi tavauskilpailu ei oikein toimi, mutta Yhdysvalloissa kilpailut ovat merkittävä koululaisilmiö. Dokumentti seuraa kahdeksan teinin menestymistä Spelling Bee -kilpailussa. Spellbound toimii kuin paraskin jännäri.
Standing in the Shadows of Motown (USA, 2002)
Legendaarisen Motown-levy-yhtiön ammattimuusikoilla on enemmän ykköshittejä kuin Beach Boysilla, Rolling Stonesilla, Beatlesilla ja Elviksellä yhteensä. Silti kukaan ei tuntenut heitä. Tämän dokkarin jälkeen tuntevat.
Super Size Me (USA, 2004)
Tämän vuoden yllätyshitti ja kriitikkosuosikki. Kriittinen näkemys amerikkalaiseen elämäntapaan, kansakunnan lihomiseen ja pikaruokabisnekseen. Elokuvantekijä Morgan Spurlock elää 30 päivää pelkästään McDonald'sin tuotteilla.
