"Keskustelu" tietokonemerkkien paremmuudesta on tässä vuosien mittaan jonkin verran laantunut, mutta ei tunnu katoavan koskaan. Kun Amiga vs. Atari ST -taisto lopulta hiljeni ST:n vetäydyttyä kotikonerintamalta musiikkimikroksi, mekkala on siirtynyt pelikonsoleiden ja PC-yhteensopivien välimaastoon.
Pikkulapset hiekkalaatikolla keskustelevat tyyliin: "Minun isä on vahvempi kuin sinun isä" ... "Mutta meidän auto onkin isompi kuin teidän auto." Muutaman ikävuoden kartuttua keskustelun sisältö on hieman muuttunut: "Minun Spectravideoni on parempi kuin sinun Kuusnepasi."
Ja se MSX-sota oli kauhia
Jos kyseessä olisi pelkkä imeväisten kinastelu, sitä ei kannattaisi ottaa vakavasti. Aluksi me täällä nykyisen Pelit-lehden, MikroBITIN, Tietokoneen edesmenneen Mikro2000-palstan ja Prosessori-lehden vielä edesmenneemmän Mikroprosessori-palstan toimituksissa naureskelimme näille "Z-81 on parempi kuin Pet 2001" -kirjeille. Mutta kun sama rumba on toistunut Texas Instrumentsin ja VIC-20:n, Commodore 64:n ja Spectravideon, C64:n ja MSX:n, Amigan ja ST:n sekä PC:n ja MacIntoshin välillä, on nauru hiljaksiin hyytynyt. Semminkin kun kaikkein kiivaimmat suunsoittajat eivät kielenkäyttönsä alatyylistä päätellen ole mitään hiekkalaatikkokansaa. Ainakaan allekirjoittanut ei vielä alle kaksikymppisenä edes tiennyt, mitä kaikki näissä kirjeissä käytetyt sanat oikein tarkoittavat.
Vihanpito pysyy nippa nappa järjen rajoissa, kun lukijat haukkuvat lehtien kirjepalstoilla toisiaan ja toistensa omistamia tietokoneita. Ja uskokaa pois, kaikkein hurjimmat haistattelut eivät koskaan pääse painoon asti. Mutta jos lehden toimittaja erehtyy vertailemaan kahta tietokonetta keskenään ja esittää mielipiteenään, että toinen on joiltain osin tietyissä olosuhteissa kenties jopa mahdollisesti toista pikkariikkisen parempi, hän kaivaa verta nenästään - rautakangella.
Siitä ei ole kauaakaan kun eräs kollega meni edesmenneessä C=lehdessä möläyttämään, että erään mikron julkaisuohjelmat ovat huonoja. Hän ei siis sanonut pahaa sanaa itse koneesta, vain sille kaupitelluista ohjelmista. Lukijoilta saadun palautteen mukaan miehestä pitää päästää välittömästi ilmat pihalle, kun menee pilkkaamaan pyhälle tietokoneelle tehtyjä ohjelmia. Osa kommenteista oli niin hurjaa tekstiä, ja esitettiin vielä julkisesti Internetissä, että kunnianloukkaussyyte olisi todennäköisesti johtanut langettavaan tuomioon.
Edes ammattilaiset eivät ole pysytelleet kinaamisen yläpuolella. Moni atk-alan maahantuontiputiikki on alan aktiivisten harrastajien perustama. Ja auta armias, jos jokin lehti menee julkaisemaan heidän Spectraviteostaan epäkunnioittavan jutun tai kuvan. Jos kaikki maahantuojien julistamat mainosboikotit olisivat pitäneet, Suomen atk-lehdistössä ei olisi lainkaan ilmoituksia.
Unga bunga uh uh uh! - Mistä tällainen primitiivireaktio oikein johtuu?
Ihminen on alunalkaen laumaeläin. Laumaan kuuluminen on ollut satojen vuosituhansien ajan hengissäpysymisen ehto, sillä yksinäinen homo sapiens sapiens on luonnossa harvinaisen avuton otus. Sukuuntumisen välttämiseksi ihmislaumat ovat kuitenkin karkottaneet suurimman osan aikuisiksi selvinneistä uroksistaan, joiden on täytynyt etsiä itselleen uusi lauma.
Laumaan leimautuminen - ryhmään sitoutuminen on siis yksi ihmisen luontaisista vieteistä. Laumahenkeä on vahvistettu yhtenäisellä käytöksellä (riitit, slangit, asenteet) tai ulkonäöllä (rituaaliarvet, tukan pituus, housunpuntit). Ryhmällä on voinut olla myös jokin symboli kuten toteemieläin tai tietokonemerkki, jonka nimiin lauman jäsenet vannovat.
Myös uskonto vahvistaa lauman yhtenäisyyttä, ja tietokonetoteemiaan palvovien fanaatikkojen kielenkäyttö tuokin mieleen nimenomaan loukatut uskonnolliset tunnot. Heimon toteemimikroon kohdistunut loukkaus on sodanjulistus kaikille kultin jäsenille. Vain Jumalaa loukkaavista kirjoituksista voi langettaa fatwan, pyhän kuolemantuomion, jollainen on koitunut myös Salman Rushdien kohtaloksi.
Järjen käyttö on sallittua
Mutta mitä tällainen harrastelijakulttuuriantropologin saarna tekee Pelit-lehdessä?
Tässä maailmassa on niin paljon suvaitsemattomuutta ja järjetöntä vihaa, että kenenkään ei soisi harrasteessaan turvautuvan tämän suvaitsemattomuuden ja vihan kieleen. On masentavaa lukea lukijakirjettä, jossa esimerkiksi pelikonsolien omistajista käytetään samaa kieltä, jolla serbit saarnaavat Bosnian muslimeista tai Saksan uusnatsit siirtolaisista.
Eikä väkivalta ole poissuljettu ajatus tietokonesodissakaan. Pelin Henki ottaa luottamuksella vastaan kaikki mahdolliset tiedon muruset, mitä tulee Helsingissä tapahtuneeksi väitettyyn ST:n omistajien saamaan sakinhivutukseen. Postin voi osoittaa Pelit-lehden toimitukseen nimimerkillä "Wexteen".
Oma mikro on toki itsekullekin arka paikka. Moni on säästänyt kuukausia tai jopa vuosia saadakseen itselleen haluamansa hilavitkuttimen, ja on tietysti sijoittanut pennosensa omasta mielestään parhaaseen mahdolliseen myllyyn. Esimerkiksi allekirjoittaneen ensimmäinen VIC-20 edusti kolmea kuukautta ruohonleikkurin kahvoissa (Lawnmover man, I presume). Ei tunnu kovinkaan mukavalta, jos joku väittää rahojen menneen hukkaan.
Mutta järjen käyttö on silti sallittua. Ettei käy kuten eräälle avustajanalulle, joka ei enää halua olla missään tekemissä erään nimeltä mainitsemattoman lehden kanssa. Toinen saman kustantajan lehti on nimittäin taannoin julkaissut artikkelin, jossa moititaan hänen toteemimikroaan. Laumansa kunnian puolustaminen maksaa hänelle tuhansia markkoja menetettyinä kirjoituspalkkioina.
Onko Peter Pan sittenkin Peter Pank
Hyvät tarinat ovat harvassa, joidenkin asiasta jotain tietävien tahojen mielestä jopa loppu. Kirjailijat, elokuvaohjaajat ja sarjakuvapiirtäjät joutuvat ideoiden huvetessa palaamaan vanhojen klassikoiden pariin yhä uudelleen ja sorvaamaan ne uusiksi. Kaunotar ja peto, Odysseia, Taikahuilu, Hamlet, Peter Pan. Ne ovat kuin loppuun kaluttuja luita, joista taiteilijat hakevat henkensä pitimiksi innoitusta.
Yllättävän usein he löytävät etsimänsä ja onnistuvat luomaan jotain, joka jaksaa seisoa myös omilla jaloillaan. Vaikka Koukku-elokuvan jälkimainigeissa suomeksi saadut Maxin ja Régis Loiselin versiot Peter Panista eivät tarjoa mitään vallankumouksellisen uutta näkemystä Sir James Matthew Barrien luomaan maailmaan, ne ovat kuitenkin ihan lukemisen arvoista sarjakuvaa. Etenkin Loiselin Peter Panin ensimmäinen osa, Lontoo, kuvaa inhottavan tarkasti 1800-luvun lopun Lontoossa kasvavan katupojan, Peterin elämää. Siinä saa Dickenskin hävetä häveliäisyyttään. Osa kohtauksista on kuitenkin sitä luokkaa, ettei Loiselin Peter Pania voi suositella lukijoille, joiden mielestä maailmassa ei yksinkertaisesti voi tapahtua mitään pahaa - etenkään lapselle. Vaikka tarinan opetuksena nimenomaan onkin, että elämä ja mielikuvituksen lento aina lopulta voittaa.
Loiselin Peter Panin toinen osa, Opikanoba, on sen sijaan enemmän velkaa Disneyn aiheesta työstämälle elokuvalle kuin Sir Jamesille tai Dickensille. Disneystä poiketen Loisel ei kuitenkaan sievistele tosiasioita. Kun Kapteeni Koukku silpaisee kapinoivalta merirosvolta kurkun auki, veri lentää. Eivätkä somat merenneidotkaan ole aivan niin viattomia kuin Disneyn jäljiltä voisi kuvitella. Mutta tärkeintä on sisäinen viattomuus, kuten Peterin hämmennys merenneitojen kosteasta sylistä pelastuttuaan todistaa.
Jos osa Loiselin realismista on sitä luokkaa, ettei ihan kaikkia
Peter Panin kohtauksia ole hyvä näyttää nuorten lukijoiden vanhemmille, Maxin Peter Pank on syytä sujauttaa suoraan patjan alle. Hupaisaa sinänsä, sillä sukupolvien arvomaailmojen välinen kuilu on Maxin keskeisin teema. Hänen merenneitonsa ovat nymfoja, kadonneet pojat liimaa haistelevia punkkareita ja intiaanit pilvessä heiluvia hippejä. Max on korvannut Sir Jamesin ja Disneyn pikkusievät hahmot tyypeillä, jotka nykyajassa elävä lukija tunnistaa omikseen. Valitettavasti tämä ei päde enää heidän vanhempiinsa, joiden mielestä inkkareista ja merirosvoista pitäisi löytymän riittävästi jännitystä.
