Elokuvamuodit tulevat ja menevät. Joskus in ovat olleet komediat, parikymmentä vuotta sitten ydinsotaelokuvat ja tänä vuonna suurella rahalla tehdyt scifistiset supersankarileffat. Musikaali oli jo julistettu kuolleeksi tyylilajiksi, kunnes Baz Luhrmannin Moulin Rouge! (2001) keksi musikaalin uudelleen.
Musikaalin tarina on yhtä pitkä kuin äänielokuvankin. Olihan ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer (1927) juuri musikaali. Broadway-tähti Al Jolson asetti tyylilajin rajat ja säännöt, joita toteltiin, jonkin aikaa. Nykykatsojasta tuon ajat musikaalit ovat enemmänkin lauluosuuksilla maustettuja tavallisia elokuvia, tai sitten suoranaisia lavataltiointeja.
Elokuvamusikaaleista koko kansan hupia tekivät kaksi miestä Broadwaylta: koreografi Busby Berkeley ja tanssiva näyttelijä Fred Astaire, legendoja kummatkin. Busbyn tavaramerkki olivat mahtipontiset, jopa parin sadan tanssijan joukkokohtaukset, joita kamera seurasi kaikkialla lattian ja katon välissä kuin olisi ollut itsekin esiintyjä. Busbyn tarkkaan suunnittelemat kohtaukset olivat visuaalisuuden juhlaa, juuri omiaan elokuvaan. Niistä ei haiskahtanut perinteinen musiikkiteatteri tippaakaan.
Kyvytön supertähti
Fred Astairesta sanottiin koekuvauksissa "ei osaa näytellä, ei osaa laulaa, osaa tanssia, hieman". Silti hänestä tuli supertähti, joka sai valkokankaan säihkymään. Vaikka Astaire ei ollut komea mies, hän kelpasi erinomaisesti myös romanttisiin tarinoihin, koska hänessä oli karismaa. Astairen ja Ginger Rogersin yhteistyössä tekemät kymmenkunta elokuvaa olivat valtavia hittejä, jotka myöhemmin kasvoivat musikaalin klassikoiksi.
Ajan myötä musikaalit kehittyivät samaa tahtia kuin katsojien kuvanlukutaito. Musiikkinumerot eivät enää olleet välttämättä erillään varsinaisesta pääjuonesta, vaan juoni saattoi edetä niidenkin aikana. Toisen maailmansodan jälkeen kansa kaipasi rehtiä viihdettä ja siksi juuri silloin elettiin musikaalien kulta-aikaa.
Musikaalien suosio romahti samalla kuin Hollywoodin studiosysteemi 1950-luvun puolivälissä. Musikaalit olivat lähes poikkeuksetta kalliita ja suuritöisiä projekteja. Jokaisella studiolla oli omat tanssityttönsä ja -poikansa, säveltäjänsä, sovittajansa, koreografinsa, musikaaliohjaajansa ja muut alan erikoisammattilaiset, jotka oli helppo pistää tekemään seuraavaa musikaalia kun edellinen oli valmis. Pelkästään MGM-studio sai valmiiksi läpi 1930- ja 1940-lukujen 5-10 musikaalia vuodessa.
Studiosysteemin kaaduttua jokaisesta musikaalista tuli oma projektinsa, jolloin elokuvan tekeminen jouduttiin aloittamaan aina nollasta. Se oli vaivalloista ja kallista. Myös katsojat olivat saaneet musikaaleista yliannostuksen.
Toki musikaaleja tehtiin vielä 1960-luvullakin (esimerkiksi The Sound of Music, My Fair Lady, Maija Poppanen), mutta ne olivat yksittäistapauksia. Eivätkä musikaalit täysin kuolleet koskaan. Esimerkiksi Saturday Night Fever (1977) oli jättimenestys. Madonnan tähdittämä Evita (1996) oli rohkea yritys, ei kuitenkaan odotetun kaltainen hitti.
Tulossa: Vuokra
Musikaalien paluu oli tavallaan yllätys ja tavallaan ei. Onhan maailmassa ollut jo yli 20 vuoden ajan tv-kanava, joka on erikoistunut lyhyiden minimusikaalien esittämiseen. Kanavan nimi on Music Television, eikä sen vaikutusta musikaalien uuteen tulemiseen saa väheksyä.
Moulin Rouge! on tarinaltaan ja miljööltään hyvin perinteinen romanttinen musikaali, mutta tyyli on silkkaa Music Televisionia. Biisit ovat muunneltuja, moderneja pop- ja rock-hittejä. Leikkauksia elokuvassa on noin 4000, eli kuva elää jatkuvasti musiikkivideotyyliin. Moulin Rouge! onkin silkkaa energiaa.
Näytelmään ja Bob Fossen siitä tekemään lavamusikaaliin perustuva Chicago on ollut Yhdysvalloissa kova hitti ja siitä odotetaan tämän vuoden Oscar-rysää. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle, ohjaaja Rob Marshall on selvästi MTV:nsä tarkkaan katsonut.
Dancer in the Darkin (2000) ohjaaja Lars von Trier ei luultavasti ole MTV:stä koskaan kuullutkaan, mutta hän onkin poikkeus, joka vahvistaa säännön kuten yleensäkin. Miramax on ostanut elokuvaoikeudet urbaaniin AIDS-musikaaliin Rent, joka on ollut maailman lavoilla kova ja kohuttu hitti. Tosin ei Tampereen Kaupunginteatterin versio minua tuolilta pudottanut. Ja muistaako kukaan edes yhtä Rentin biisiä? Minä en ainakaan.
Koska nykyään kaikki on sallittua, myös musikaalin rajat ovat hämärtyneet. Rappari Eminemin yllättävän onnistunutta kaupunkilaisdraamaa 8 Mile voidaan hyvin pitää rap-musikaalina. Veikkaan, että samalta suunnalta tulee jatkossa muitakin modernin musiikkielokuvan merkkitapauksia.
Top 10 -musikaalit
1. Laulavat sadepisarat (Singing in the Rain, 1952)
Sadekohtaus, nimibiisi, Gene Kelly ja sateenvarjo. Eiköhän tämä riitä perusteluiksi.
2. The Rocky Horror Picture Show (1975)
Kulttielokuvien kuningas. Richard O'Brienin näytelmään perustuva rock-musikaali sisältää kaiken tarpeellisen avaruusolennoista transvestiitteihin.
3. Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz, 1939)
Tämä Oz ei ole rankka kokeiluvankila, vaan tapahtumapaikka yhdelle maailmanhistorian sympaattisimmista leffoista. Nuorisolle tiedoksi: Somewhere Over The Rainbowta ei tehty John Woota varten.
4. Moulin Rouge! (2000)
Jos Moulin Rougen! energian voisi ottaa hyötykäyttöön, voisimme unohtaa öljystä ja ydinvoimasta murehtimisen.
5. Oklahoma! (1955)
Mikäli avaruusolennoille pitäisi tehdä selväksi, mitä musikaali oikein tarkoittaa, Oklahoman esittäminen riittäisi. Täydellinen musikaali.
6. South Park: isompi, pitempi & leikkaamaton (South Park: Bigger, Longer & Uncut, 1999)
Sisältö ja laulujen sanat ovat silkkaa räävitöntä South Parkia, mutta biisit sävellyksinä noudattavat tarkasta musikaaliperinnettä ja ovat sitäpaitsi pirun tarttuvia. "Shut that fucking face uncle fucka..."
7. Kevät koittaa Hitlerille (The Broducers, 1968)
Nykyään umpitylsä Mel Brooks teki aikoinaan yhden ihmiskunnan historian hauskimmista elokuvista. Broadway-versio on ollut viime vuosina valtava hitti.
8. Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas, 1993)
Henry Selickin ohjaama nukkeanimaatio näyttää kovasti tuottajaltaan Tim Burtonilta. Yksi parhaimmista jouluelokuvista koskaan. Sopii myös Halloweenia juhlistamaan.
9. Kaunotar ja hirviö (The Beaty and the Beast, 1991)
Joku Disney-animaatio oli listalle pakko saada. Se voisi olla yhtä hyvin Leijonakuningas (The Liong King, 1994) tai Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Show White and Seven Dwarfs, 1937) tai moni muu Disney-klassikko.
10. Cherbourgin sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg, 1964)
Jacques Demyn läpilaulettu ranskalainen romanttinen musikaali on niin kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa, että on pakko itkeä ilosta.
