Need for Speed Nitro -kaahauksessa ei keksitä pyörää vaan ratti ja koko sarja uudelleen.
Viime vuoden Need for Speed: Undercover -kaahailun jälkeen EA:lla jouduttiin lopulta myöntämään kylmät tosiasiat. Need for Speed ei ollut riittävän realistinen autopelimiehille, eikä riittävän viileä taviksille. Sarja jaettiin kahtia, jolloin todenmukaisuutta lähdettiin hakemaan Need for Speed Shiftillä, wiileyttä Need for Speed Nitrolla. Pesänjaossa Wiin Nitro sai sarjan pinnalliset ainekset: viritetyt vehkeet ja laittoman katukisaskenen.
Yksi Need for Speed Nitron kantavista ideoista on ajamisen helppous. Opetusvideo suosittelee tapaa, jossa kuskilla on rennon päheesti Wiimote toisessa kädessä ja limu toisessa. Mote nostetaan pystyyn ja heilutus kääntää rattia. Namiskat hoitavat kaasun ja jarrun, vauhtia lisäävä nitro kytketään ravistamalla. Systeemi toimii yllättävän hyvin autopeliksi, jossa ei ole rattia. Todellisuudessa pelasin perinteisellä tattiohjauksella Nuntsalla.
Tyyli hukassa
Ajettavuus on puhdasta arcadea. Autot erottuvat toisistaan ulkonäön, äänen ja huippunopeuden perusteella. Jarrua napauttamalla kaarat taipuvat kurveihin nelipyöräluisulla melkein mistä vauhdista tahansa ja nokka oikenee puuduttavan helposti. Jopa Ridge Racerin luisut tuntuvat Nitron jälkeen hienovaraisilta. Tankkiin kerätään nitroa kovaa kaahaamalla ja sladittelemalla. Kuvakulmaa madaltava ja vauhtia roimasti lisäävä nitrobuusti loppuu tankin tyhjenemiseen tai törmäykseen.
Autot ovat etäisesti oikeita peltilehmiä muistuttavia ajoneuvon irvikuvia. Need for Speed Nitro vannoo sarjistuutin läpi spruutatun bling bling -viileyden nimeen, sillä kaarat ovat leveitä, pulleita ja suhteettoman suurilla nakeilla varustettuja hirvityksiä.
Silleen ihkun semisti oikeissa autoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta miksei sitten samalla vaivalla räväytetä mielikuvitusvaihdetta silmään? Jos aidot automerkit heitettäisiin kokonaan romukoppaan ja yhtälöön ynnättäisiin rehellisen piirrosanimaatiomaista elastisuutta, hommassa olisi jotain järkeä. Kun keski-ikäisen pukumiehen graffitiviileyttä tavoittelevaan designiin naitetaan vielä omituisen ponneton pelimoottori, Need for Speed Nitro on yksinkertaisesti ruma.
Muun muassa Rio de Janeiroon, Madridiin ja Singaporeen sijoittuvien ratojen paikallisväri on lähinnä viitteellistä. Niitä vaivaa samantyyppinen ongelma kuin autoja, joten mukamas oikeita paikkoja käytetään tekosyynä tylsille miljöille. Baanoista on vaikea nostaa esiin mitään erityistä, sillä ne puuroutuvat nopeasti tunnelien ja laatikkotalojen kavalkadiksi. Mieleen painuivat ainoastaan ärsyttävät äkkipysäyspaikat, kuten radan keskelle sijoitetut kukkalaatikot ja muut krääsät.
Esteiden ruhjominen rikkoo lopulta nitrotankin ja laskee huippunopeutta, joten ihan miten tahansa ei kannata kruisailla. Täystuho ei tosin ole suuri vahinko, sillä kaara ilmestyy nopeasti takaisin radalle. Tiellä kelluvat korjausbonukset pitävät huolen siitä, että masiina menee säpäleiksi vain laput silmillä ajamalla. Poliisibonuksilla kiinnitetään kilpailijoita tuuppivan virkavallan huomio vastustajiin.
Miehistä, naisista ja radoista otetaan mittaa kierroskisojen ohella kiihdytyskisoissa, aika-ajoissa ja driftauksessa. Sijoituksen ohella tyyli ja nopeus palkitaan tähdillä, jotka avaavat lisää kisoja ja autoja. Kokonaan eri peliltä tuntuvat kiihdytyskilpailut ovat paletin viihdyttävintä antia, sillä niissä on kyse ainoastaan reflekseistä ja ajoituksesta. Perinteiseen Need for Speed -tyyliin ohjaus vaihtaa vain kaistaa ja vastaantuleva liikenne on suurin uhka. Voitto irtoaa hyvin ajoitetuilla vaihdoilla, oikea-aikaisilla kaistanvaihdoilla ja sopivaan väliin tungetulla nitrolla.
Korkeintaan neljän pelaajan moninpeli hoidetaan jaetulta ruudulta Wii-ohjaimilla ja GameCube-padeilla. Pelivaihtoehdot ovat samat kuin yksinpelissä aina uramoodia myöten, mikä pelastaa Need for Speed Nitron syvimmästä suosta. Jaettu ruutu ei tosin mitenkään paranna toiminnan sulavuutta ja ulkonäköä. Kysymys herää, onko täysimittainen moninpeli osasyy yksinpelin tekniseen vaatimattomuuteen?
Kun Need for Speed -sarja jaettiin kahtia, kaikki hyvä näemmä napattiin Shiftiin ja kakka nakattiin Nitroon. Realismista pelleilyyn siirtyminen epäonnistuu, sillä kehitystiimi ei uskalla heittää kehiin tarpeeksi päättömiä ideoita. Burnoutin alkuaikojen kopiointi esikuvaa huonommilla radoilla ei oikein natsaa. Need for Speed Nitro yrittää liikaa olla katu-uskottava, vaikka sen ei pitäisi olla lainkaan uskottava.
58
