Nintendo on syytänyt markkinoille Pelikuution aikaista parhaimmistoa. Vähän aikaa sitten saapui uusversiona alkuperäinen söpöilyhitti Pikmin (Pelit 3/2009, 80 p), joten ei liene yllätys, että nyt on vuorossa sarjan jatko-osa.
Pikminit ovat eräänlaisia reaaliaikastrategian ja ongelmanratkontapelin yhdistelmiä. Niissä komennetaan isoa joukkoa piskuisia pikmin-otuksia, tapellaan pihamaan hyönteisiä vastaan ja kerätään kaikenlaisia hassuja esineitä, kuten teippirullia, mansikoita ja hansikkaita.
Juonentapaisessa alkuperäisen pelin sankari, kapteeni Olimar, tekee paluun pikminien kansoittamalle planeetalle. Hänellä on aikomuksena kerätä pienten sipulipäiden avulla riittävästi arvokasta tavaraa, jotta kuljetusfirma välttyy konkurssilta. Perusidea on siis täysin sama kuin alkuperäisessä pelissä, mutta ilman sen ärsyttävintä piirrettä eli 30 päivän aikarajaa. Nyt alueilla saa temmeltää vapaasti niin pitkään kuin haluaa, kiille säilyy hampaissa ja hammaslääkäriliitto kiittää.
Kaksi paimenpoikaa
Pelaaminen on ykkösosasta tuttua. Pikminit paimennetaan raivaamaan esteitä tieltä, kantamaan maastosta löytyviä esineitä ja kellistämään vaarallisia saalistajia. Alkuperäiseen peliin on muutama olennainen uudistus. Ensinnäkin ohjastettavia hahmoja on nyt kaksi, Olimar ja apupoika Louie. Hahmojen välillä voi vaihtaa vapaasti Wiimoten miinusnäppäimellä.
Kaksikon kyvyt eivät poikkea toisistaan, vaan olennaisin hyöty on, että enää ei tarvitse juosta kenttää läpi edestakaisin, kun pikmin-joukkion voi jakaa kahteen ryhmään ja puuhastella yhtäaikaisesti useita asioita pelialueen eri puolilla. Mukana on myös kaksinpelimahdollisuus erillisissä yhteistyö- ja kilpailumoodeissa. Valitettavasti varsinaista peliä ei voi pelata yhteistyönä. Hilpeää kaksinpeli silti on.
Toisena olennaisena erona pikkuöttiäisiä on nyt enemmän. Vanhojen tuttujen pikminien eli tulenkestävien punaisten, sähkölle immuunien keltaisten ja uimataitoisten sinisten lisäksi on myrkkyä sietävä valkoinen ja valtavan voimakas violetti pikmin. Kaksi viimeistä vaativat geenimanipulaatiota, sillä niitä saa aikaiseksi heittämällä pikminin valkoisiin tai violetteihin kukkiin, joita löytyy vain maanalaisista luolista. Luolat ovat nekin uutta verrattuna alkuperäiseen. Ne ovat vaarallisia paikkoja, joissa on yleensä hektisempi tunnelma. Toisaalta ne ovat yleensä myös pullollaan aarteita.
Nurinan aihetta pelissä aiheuttavat lähinnä kamerakontrollit. Kamerakulman vaihtaminen ei sinällään ole kuin Z-napin painallus ja ristiohjaimen veivausta, mutta aika ajoin kamera pyörähtelee omituisiin kulmiin.
Voin valehtelematta sanoa, että Pikmin 2 on varmasti viihdyttävin peli, jota olen pitkään aikaan Wiillä pelannut. Toisaalta on hienoa, että Nintendo julkaisee merkkiteoksiaan uudestaan, toisaalta minua huolestuttaa, ettei yksikään vain Wiille tehty peli (edes Zelda) ole saanut minua innostumaan pelaamisesta samalla lailla. Toivon mukaan vastaavaa innostusta ei tarvitse odottaa Pikminin kolmososaan asti.
87
