Nostalgia oli vielä 1700-luvulla vakava sairaus, joka ryydytti vankkaa koti-ikävää poteneet muilla mailla vierahilla sotineet sotilaat apaattisiksi, tunteettomiksi ja toimintakyvyttömiksi ihmisraakeiksi. Lääketieteestä muistuttaa edelleen sanan loppu, algia, joka tarkoittaa kiputilaa. Sanan alku Nostos tarkoittaa kotiinpaluuta.
Nykyään nostalgia mielletään vanhojen - yleensä hyvien - aikojen muisteluksi ja on viihteen kauppatavaraa, vanhan uudelleen kokemista ja entispäivän elon kaipuuta viihteen keinoin.
Lukuisat ovat ne elokuvat, jotka muistuttavat menneestä, ja lukuisat ovat ne pop-laulut, jotka koukuttavat mukaansa tutuilla melodiakuluilla tai vanhakantaisilla sovituksilla. Pelit ovat nuori viihteen ala, mutta nostalgialta nekään eivät ole säästyneet.
Myös upouusi Sonyn ihmevekotin PSP myy nostalgialla. Laitteen ulkonäkö vie ajatukset vuosia eteenpäin, mutta koneen kitusiin ensimmäisenä singahtaneen Ridge Racerin näkymät ja äänimaailma tuntuvat kummallisen tutuilta - ja nostalgisilta. Jokaista Sonyn uuden konsolin julkaisua siivittänyt pelisarja huokuu vanhoja hyviä aikoja. Nostalgian aikarajaa ei liene laissa määritelty, vaan se on tunne, joka liittyy unohtumattomiin muistoihin, ja sitähän se ihka ensimmäinen Ridge Racer oli Japanista ylihintaan rahdatulla PlayStationilla.
Puhtain paperein ei selviä seuraavaksi PSP:n ruudulle lennähtänyt WipEout Purekaan: sekin mässäilee nostalgialla aivan selvästi ja varmasti. Toisaalta, mitä pahaa on nostalgiassa?
Pelien historia ei ole pitkä, mutta riittää jo vuosikymmenten taa. Emulaattoriohjelmat herättävät vanhat pelit uudelleen henkiin. Ne tuntuvat taas käsittämättömän nerokkailta, hauskoilta ja liimaavat hetkeksi ruudun eteen. Aina nostalgia ei kanna, ja vanhaa suosikkia katsoo kunnioituksella, mutta vieno virne suupielessä.
Käsikonsolit ja kännykkäpelaaminen ovat nostalgikon aarreaitta. Vanhat pelit ilmestyvät niille joko sellaisenaan tai uudelleen lämmitettynä. Joskus originaalin kuosin ymmärtää, joskus toivoo edes hienoista kontrollien korjaamista ja kuvien siistimistä. Nintendon NES Classics -sarja on hieno kulttuuriteko, vaikka samat pelit pyörivät emulaattoriohjelmillakin.
Jo nyt molemmille uusille käsikonsoleille, PSP:lle ja Nintendo DS:lle markkinoidaan Taiton superklassikkojen Bubble Bobblen ja Rainbow Islandsin uudelleenlämmityksiä, ja ovathan arkistojen aarteet Nintendon tulevan Revolution-pelikonsolin yksi myyntivaltti! Vanha myy ja vanhalla myydään ja vanhat ostavat, niinkö?
Toivottavasti vanhat klassikot kiinnostavat myös uusia pelaajia. Jos nykyteini kiinnostuu esimerkiksi kasibittiklassikoista, kyse ei ole nostalgiasta, vaan pikemminkin historian oppitunnista. En minäkään kokenut nostalgiana sitä, kun kuuntelin aikoinaan ensimmäistä kertaa 1950-luvun rock'n rollia. Sehän oli minulle uutta ja ainutkertaista. Ja jäihän sieltä elämään yksi suuruus ylitse muiden: Chuck Berry. Oli aika, jolloin edesmennyt hieman kranttu CD-levysoittimeni ei suostunut soittamaan mitään muuta kuin Chuck Berryn Greatest Hits -kokoelmaa. Oi niitä aikoja!
Nostalgiasta eivät kaikki pidä. Se on taantumusta, paluuta menneisyyteen, vanhojen mukamas hyvien aikojen muistelua. Muisti on siitä viekas epeli, että se suodattaa nykypäivään yleensä vain hyvät muistot, ja kuorruttaa vanhat muistijäljet oudon siirappisella, joskus jopa tahmaisella kuorrutuksella. Viisaat miehet, ajattelijat ja tutkijatkin menevät sukkana nostalgian harhaan. Usea työelämän tutkija ja tuntija toitottaa paluuta menneisyyteen pelastuksena nykyajan oravanpyörästä, mutta jättää kertomatta, että ennen käytiin töissä lauantainakin.
Pakko myöntää, että moni aikojen alun peliklassikko on tänään koettuna nostalgiaa sanan vanhassa, varsinaisessa merkityksessä, siis kipua ja kärsimystä. Pahiten ovat kärsineet ajopelit. Silti pääkoppani nostalgiakeskus kaipaa toimivaa versiota Buggy Boysta, tuosta aikojen alun kolikkopelirallista. Kaipaa sitä siitäkin huolimatta, että olen vaarassa menettää hienon muiston. Nostalgiassa on siis riskinsä. Valitettavasti ja onneksi se on osoittautunut todelliseksi haasteeksi MAME-koodaajille.
Kun yltiömodernia käsikonsolia ja Nintendon maailmoja mullistavaa Revolution-konseptia kaupitellaan nostalgialla, jokin saattaa olla ihan oikeasti pahasti pielessä. Toisaalta jos nostalgian aalto tuo takaisin hetkeksi kadonneen innovatiivisuuden kipinän ja pelaamisen hauskuuden, ilmiöstä voi olla hyötyä. Olivathan ne pelit aikoinaan ihan oikeasti hauskoja, ja/tai ainakin ne loivat koko ajan uutta.
Vaarana on vanhojen kokemusten pinnallinen ja laiska uusintaminen kauniimmassa kuosissa. Onneksi vanha kehno Archer McLean, herra Dropzonen takaa, näyttää Mercuryllaan, että nostalgiaakin voi pyörittää tuorein sormin. Elohopeapallo tuo mieleen vanhat klassikot Marble Maddnessista alkaen, mutta tuntuu samalla tuoreelta kuin raaka banaani. Ja on se kaiken lisäksi pirullisen vaikea. NostALGISTA muuten sekin!
