Videopelien eurojulkaisut laahaavat usein maailman perässä, mutta kymmenen vuoden viive on jo legendaarista luokkaa.
Wiin virtuaalikonsoli ei ole ainoastaan nokkela keino myydä klassikoita uudelleen, vaan se antaa monille väärään aikaan tai väärälle alustalle julkaistuille harvinaisuuksille uuden mahdollisuuden.
Ogre Battle 64: Person of Lordly Caliber -taktiikkaroolipeli ilmestyi vuosituhannen taitteessa kuolintoreissaan olleelle Nintendo 64:lle. Japanin ohella pelistä tehtiin pieni painos Amerikan markkinoille. Painoksesta tuli kallis keräilykohde, jota ei saatu koskaan Eurooppaan asti.
Jumala asuu yksityiskohdissa
Ogre Battle 64 edustaa taktiikkaropegenreä puhtaimmillaan. Taistelutauoilla puidaan fantasiamaailman vallankumoustarinaa, mutta puhekuplissa tyhjänpäiväisiä jaaritelleet pikku-ukkelit eivät kutittele samoja hermoja kuin Mass Effect.
Tarinan sijasta voima piilee mekaniikassa. Sotilaista muodostetaan yksiköitä, jotka tunnistaa johtajansa perusteella. Yksiköiden määrä on pitkälti itsestä kiinni, mutta 7-8 hyvää porukkaa riittää pitkälle. Kokemus kasvattaa perussotilaista taistelijoita tai amatsooneja, jotka puolestaan erikoistuvat muun muassa ritareiksi, parantajapapeiksi, noidiksi ja maageiksi.
Kahakat ovat finalfantasymaisia mätetään toisiamme vuorotellen -kohtaamisia, joihin vaikutetaan suhteellisen vähän, sillä soturit hyökkäävät automaattisesti. Matsin kulkua ohjataan keskeytyskomennolla, joka kohdistaa hyökkäyksiä, määrää pakenemaan tai käyttämään tehokasta, mutta hitaasti latautuvaa elem pedra -magiaa.
Yksi matsi kestää 2-3 hyökkäysvuoron verran, jonka jälkeen häviäjä tuupataan taaksepäin kartalla. Lopulliseen voittoon tarvitaan useita taisteluita, sillä soltut kuolevat harvoin yhdessä kahakassa.
Ogre Battle 64 palkitsee huolellisen valmistautumisen, sillä taistelutilanteessa viski on jo kaatunut. Voitto varmistetaan ennen tehtävää rakennetuilla yksiköillä ja järkevällä sijoittumisella taistelukentällä.
Yksiköillä on väsymysmittari, jonka huomiointi on elintärkeää. Mitä kauemmas armeija liikkuu, sitä väsyneempi siitä tulee. Väsymys kuitataan maastoon leiriytymällä, jos asutusta ei ole mailla halmeilla. Loppuun ajettu porukka tekee omavaltaisesti leirin ja unohtaa armeijakurin, joten vihollisen yllättämät leiriläiset taistelevat sekamuodostelmassa ja ovat ensimmäisellä vuorolla vielä unten mailla.
Kylien ja linnoitusten valtaaminen on tärkeää, sillä niissä norkoilu parantaa sotilaiden haavat ja poistaa väsymyksen. Parin yksikön ryhmissä eteneminen on hyvä perustaktiikka, sillä tappion jälkeen kakkostiimi pääsee heti kiinni pehmitettyyn viholliseen.
Tulen Sun Tzuhun
Vaikka tekoäly ei ole Sun Tzun koodaama, se kykenee tiukkaan vastarintaan puzzlepelimäisen älykkään sijoittelunsa ansiosta. Suurin osa vihollisista odottaa vastuualueellaan, josta hyökätään suoraan päin, kun etäisyys on sopiva. Loput vartioivat kaupunkeja tai tekevät käsikirjoitettuja koukkauksia selustaan, joten kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin. Pahasti haavoittuneet pyrkivät pakoon tai lähimpään omaan kaupunkiin, joten kentän kiintopisteissä käy melkoinen vilske.
Yli kymmenen vuotta vanha N64-peli ei ole kultasilmäisiä tekniikkahörhöjä varten. Kookkaalla litturuudulla Ogre Battle 64 näyttää nätisti sanoen funktionaaliselta, vaikka Wii tarkentaa polygoneihin pohjautuvaa maastoa. Käsin piirrettyjen hahmojen pehmentäminen taisteluanimaatioissa toimii mukavasti, mutta monet valikot ovat kiusallisen karkeita.
Haalistuneen kuoren alla sykkivä sydän on silkkaa terästä: tuunaa tiimejä ja katso miten ne pärjäävät -sykli on erittäin koukuttava. Ogre Battle 64 on tavallista nipakuusnepapeliä pari euroa kalliimpi hanabi festival -julkaisu, mutta se on jokaisen sentin väärti.
88
