Jos olette viime aikoina seuranneet Pelit-lehden ohella muitakin tiedotusvälineitä, olette törmänneet muoti-ilmiöön nimeltä satanismi tai saatananpalvonta. Milloin esimerkiksi Seura-lehti väittää hevin kuuntelua satanistiseksi riitiksi, milloin Nykyposti varoittelee pikkutyttöjen vanhempia satanistijengien järjestämistä sukupuoliorgioista.
Rikosten uhrien verellä ja visvalla itseään myyvä Alibi-lehti todistaa huhtikuun 1993 numerossa, että fantasiaroolipelit ovat johdatusta saatananpalvontaan.
Taatusti tutkittua tietoa
Kuten kaikki Pelit-lehtensä huolella lukeneet muistavat, kerroin jo Pelit-lehdessä 2/1992, miten Suomen Viikkolehden kuukausilehti Todistus raportoi suomalaisten roolipelaajien joutuneen mm. räyhähenkien riivaamaksi. Tämä yksittäinen artikkeli vaikutti lähinnä harmittomalta pilalta, joka tuskin häiritsi muiden kuin tosiuskovien mielenrauhaa. Pian Todistus-lehden "En uskaltanut tehdä voodoo-nukkea" -artikkelin jälkeen samansisältöistä aineistoa on kuitenkin löytynyt yhä useamman lehden sivuilta, radiosta ja televiosta, niin koti- kuin ulkomailtakin.
Juttujen suuresta määrästä päätellen vaikuttaa ilmeiseltä, että jokin Parents Against Dungeons & Dragons -järjestöä lähellä oleva ryhmä on soluttautunut johonkin tietotoimistoon. PADD on amerikkalainen painostusjärjestö, joka on ottanut asiakseen kertoa maailmalle oman näkemyksensä roolipelien kamaluudesta ja pelintekijöiden kataluudesta.
Binkin tarina
80-luvulla käydystä vastaavasta mustamaalauskampanjasta poiketen roolipelien vastustajat ovat tällä kertaa jopa avanneet jonkin roolipelin sääntökirjan. Mutta vaikka osa faktoista on kohdallaan, he käsittävät kaiken tahallaan väärin. Vai mitä tuumitte tästä lyhyestä otteesta Alibi-lehdessä 4/93 julkaistusta "Palvooko lapsesi Saatanaa" -artikkelista, jossa kerrotaan 16-vuotiaan Irving "Bink" Pulliganin itsemurhasta ja sen taustoista.
Alibi kertoo, että muun perheen palatessa kotiin Bink makasi taloon johtavalla tiellä kalmankalpeana ja liikkumattomana. Hän oli ampunut itseään sydämeen 38-kaliberisella revolverilla, joka kuului hänen äidilleen Pat Pullingille.
Lehti jatkaa: "Bink oli jättänyt jälkeensä kuusi kirjettä, jotka kertoivat uskomattoman ja karmaisevan tarinan. Hän sanoi tappaneensa itsensä, koska muuten hänen olisi pitänyt tappaa joku toinen. Hän piti itseään yhtä pahana kuin Hitler tai Antikristus eikä ollut muuta keinoa päästä eroon hänen pahuudestaan. Hän pyysi polttamaan ruumiinsa ja sirottelemaan tuhkan tuuleen."
"Pojan huoneeseen jääneistä tavaroista selvisi vähitellen, mistä oli kyse. Hän oli uppoutunut syvälle fantasiaroolipelien maailmaan. Niin syvälle, että pelin ja todellisuuden raja oli hämärtynyt."
Mukavaa, että vanhemmat vierailevat jälkikasvunsa huoneessa ja tutustuvat tämän tekemisiin edes itsemurhan jälkeen. Mutta on turha syyttää jotain yksittäistä harrastusta, jos kaikki lepakot eivät ole kotona. Puhuisin pikemmin vuosia jatketusta psyykeltään sairaan lapsen heitteillejätöstä.
Eikä ampuma-aseen leväperäinen säilyttäminen tee asiaa yhtään kauniimmaksi.
Lehti jatkaa edelleen: "Roolipeleissä jokaisella pelaajalla on oma roolinsa, jonka puitteissa pelaaja suorittaa pelinjohtajan määräämiä tehtäviä. Näihin voi kuulua tappaminen tai surmatuksi tuleminen. Bink oli joutunut Dungeons and Dragons -nimisessä pelissä toisen pelaajan ylivallan alle ja saanut komennon, jonka voi tulkita tappamis- tai itsemurhakäskyksi."
Näinhän roolipelit toimivat, mutta paino on nimenomaan sanalla PELI. Ei kukaan syö kadulla vastaan käveleviä lähettejä tai solttupoikia, vaikka shakkia pelaakin.
Samassa journalismin kukkasessa kuvaillaan roolipelejä esimerkiksi seuraavaan tapaan:
"Lelukaupoissa myydään roolipelien pelilautaversioita, mutta kehittyneemmät pelaajat oppivat pelaamaan ilman lautaa. Ideana on reagoida erilaisiin tilanteisiin, joita pelin johtaja asettaa pelaajien eteen. Pelaajien otteet vaihtelevat sen mukaan, mikä rooli heille on määrätty. Tarkoituksena on pysyä hengissä hinnalla millä hyvänsä."
Kyllä tyylikäs kuolema aina tylsän hengissä sätkimisen voittaa. Onneksi Paranoia on sentään keksitty. Paranoiassahan vasta klooninsa täydellisesti höyrystämällä ansaitsee kanssapelaajien vilpittömät suosionosoitukset.
Artikkelissa luetellaan myös satanismista kertovia tunnusmerkkejä, joita jutusta huolestuneet vanhemmat voivat etsiä jälkikasvunsa huoneista: mustiin pukeutuminen, black metal -musiikki, pääkallot, viitat, huput, gongit, punaiset samettityynyt, savupommit, oudonmalliset arpakuutiot, et cetera et cetera ad nauseaum. Pelit-lehteä listasta ei sentään löytynyt. Listalta ovat pudonneet myös menneinä vuosina samassa yhteydessä mainitut jazz, Elviksen lantionletkutus, kommunismi, pitkä tukka, rock, naisten alushousut...
Ottakaa itseenne
Monikaan roolipelaaja ei ole ottanut näitä höpinöitä itseensä, sillä he tietävät, etteivät ne pidä paikkaansa. Valitettavasti esimerkiksi Alibin levikki on lehden mainoksen mukaan 59 870 kappaletta, ja kutakin lehteä lukee useampi kuin yksi henkilö. Meillä on siis jo tämän yhden artikkelin ansiosta ainakin satatuhatta suomalaista, joilla on hyvä syy uskoa roolipelaamisen johtavan satanismiin! Mitä jos esimerkiksi joku lähipiiristäsi kuuluu tähän joukkoon?
Aamuna muutamana isä/vaimo/ystävä/äiti/kumminkaima ryntää sisään ovesta ja alkaa repiä roolipelivarusteitasi, palasiksi. Siinä sivussa saavat kyytiä niin tumma pukusi kuin vuosia vaalittu äänilevykokoelmasikin. Vastaväitteitäsi ei oteta kuuleviin korviin, koska nehän lausuu Saatanan riivaama suu! Hyvässä lykyssä kyseinen suu tukitaan vihkivedellä.
Sen sijaan omakohtainen peleihin tutustuminen ei tule kysymykseen, sillä "ken antaa Saatanalle pikkusormen..." Sitähän voisi vahingossa vaikka ymmärtää, mistä roolipelaamisessa on kyse. Onneksi ihmiskuntaa on siunattu kaikkitietävillä besserwessereillä, jotka kertovat rahvaalle, mikä on hyvää ja mikä pahaa.
Mutta mistä moinen kammo ja kauhistus? Kenties vanhaan Taivas vs. Helvetti -mytologiaan uskovissa piireissä on mahdotonta käsittää, että jotkut tekevät heille pyhistä asioista viihdettä - pelejä! Vaikka esimerkiksi TSR on poistanut monsterikatalookeistaan demonit kiihkouskovaisten painostuksen vuoksi, roolipelit ehtivät leimautua Vanhan Vihtahousun juoneksi nuorten riivaamiseksi pahuuden poluille. Ja sitä leimaa ei näemmä saa pois edes ehtoollisviinillä.
Lisäksi tässä on olemassa riski, että jotkut satanismista kiinnostuneet henkilöt kuvittelevat näiden lehtijuttujen ja televisio-ohjelmien perusteella, että roolipeleillä todellakin on jotain tekemistä saatananpalvonnan kanssa. Eikun peli pystyyn, niin johan Helvetin portit aukeavat. Halleluja. Skuuppiaan etsivän toimittajan ei tarvitse löytää kuin yksi roolipelaajaksi itseään väittävä, joka tunnustaa kiinnostuksensa satanismiin, ja soppa on valmis.
Eli aina kun lehdistössä tai muissa tiedotusvälineissä julkaistaan pelaamista vääristellen käsitteleviä artikkeleita, puuttukaa asiaan. Ottakaa artikkeli esille toveripiirissänne/koulussanne/kotonanne ja osoittakaa siinä olevat virheet, ettei kukaan vain vahingossakaan usko niihin. Jos puppu on todella paksua, kirjoittakaa julkaisun vastaavalle päätoimittajalle, ja kertokaa mitä mieltä olette hänen aviisinsa harjoittamasta julkaisupolitiikasta.
Tarkkailkaa ympärist
öänne, raportoikaa poikkeavuuksista.
Sin City
Väkivallan Korkea Veisu
Amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä ja -käsikirjoittaja Frank Miller tunnetaan Suomessa lähinnä Semicin taannoin suomentamasta vaihtoehto-Batmanistä Yön Ritarin paluu (suosittelen). Toki hänen tuotantoaan on suomennettu Yön Ritarin jälkeenkin, mutta esimerkiksi Geof Darrowille käsikirjoitettu Hard Boiled sisälsi sen verran eksplisiittisen kauniisti piirrettyä seksiä ja väkivaltaa, ettei sitä tohtinut käsitellä Pelit-lehden kaltaisen perhelehden sivuilla.
Millerin kirjoittamassa ja piirtämässä Sin Cityssä ei ole kuin väkivaltaa, mikä tekee siitä Suomessa passelia koko perheen viihdettä.
Sin Cityn, hyvin läheisen huomisen suurkaupungin yö saa kunnian toimia Frank Millerin kehyksinä, kun hän maalaa mustin värein psykopaattisen Marvinin tarinan. Marvin rakastaa yötä, sillä pimeässä kaikki eivät huomaa hänen rujoja kasvojaan, ja yön sylistä hän voi edes kuvitella löytävänsä jotain Goldien kaltaista. Goldie, yön jumalatar, olento, joka tarjoaa Marvinille edes hitusen rakkautta, vain kuollakseen ennen aamua. Loput parisataa sivua Marvin sitten tappaakin tietään kohti Goldien murhaajaa. Ja mitä pidemmälle Marvinin jahti etenee, sitä kylmemmäksi se kylmä juttu hänen sisuksissaan käy.
Frank Millerin supersankarisarjakuvatausta (huh) näkyy Sin Cityssä, sillä Miller on parhaimmillaan nimenomaan toiminnan kuvaajana. Marvin on ylivoimaisesti vakuuttavampi kuin Teräsmies seistessään keskellä kyttien luotisadetta. Marvin on yksinkertaisesti niin härski jätkä, ettei häneen voi osua.
Sommittelu ja piirrostyö on parhaimmillaan kokosivun kuvissa, jotka hakevat vertaa karussa tehokkuudessaan. Teksti soljuu Marvinin ajatusten tahdissa, jota harvat lyhytsanaiset dialogit rytmittävät.
"Ilma viilenee. Äänet muuttuvat. Puvut ja asiakirjasalkut vilistävät linnoituksiinsa, salpaavat ovensa ja tutkiskelevat shekkivihkojaan yön huudoista välittämättä - yrittäen olla ajattelematta sitä kuka todella omistaa Sin Cityn."
