Aika aikaa kutakin eli on aika tivata, mitä haluatte näiltä sivuilta lukea. Palautetta on toki tullut, mutta Pelin Hengestä on yleensä pidetty sellaisenaan. Hmph. Suomalaisen demokratian perinteitä kunnioittaen tarjoilemme siis vaihtoehdon. Wexteen muistelee menneitä, jolloin vastustajat oli vielä silvottava jollain muulla kuin sanan säilällä.
Allekirjoittaneen ura velhona alkoi porukassa, jossa kloppina kiersin mualimaa elämänkokemusta ynnä XP:tä kartuttamassa. Nuori ja kokematon kun olin, en ollut vielä oma ilkeä itseni ja tulin toimeen esmes paladiinien kanssa:
Nindor: ihminen, pappi
Ykä: ihminen, paladiini
Make: Ykän miekka
Jenni: puol'haltia, samooja
Opaa: kääpiö, varas & taistelija
Wexteen: oma ylväs itseni
Awacs: lemmikkihaukkani
Tarinan alkaessa olimme juuri poistuneet Westonin merirosvokaupungista hieman hätäisesti. Harhautukseksi sytyttämämme tulipalot olivat nimittäin riistäytyneet pikkuisen käsistä. Palon turvin kaupungin kansliaan suorittamamme murto oli sentään onnistunut. Muassamme oli paitsi pormestarin kirjeenvaihto myös hänen hyvin vastahakoinen miekkansa, joka yritti paeta aina kun Maken silmä vältti. Teimme siis leirin tuhotaksemme tuon sanan varsinaisessa merkityksessä kirotun kapistuksen.
Valmistauduimme miekan tuhoamiseen huolella. Muut rakensivat kivenkoloon ahjon, ja minä loihdin muutaman tonnin painoisen kivenjärkäleen kieppumaan ilmassa yhä kiihtyvällä nopeudella. Tarkoituksenamme oli kuumentaa miekka ensin punahehkuiseksi ja takoa sitä sitten noin mach viittä kiitävällä siirtolohkareella. Miekka ei kuitenkaan kestänyt edes tulta ja otti ja suli ahjoomme.
- Voisiko joku kertoa, mitä minä tälle teen? kysyin juuri kun kaikkien korvat pamahtivat lukkoon kiven läpäistessä äänivallin.
- Paiskaa se esimerkiksi hutun kuuseen, Opaa murisi ravistaen paukun irrottamia vaikkuja korvistaan.
- Minä olen uhrannut kalliin loitsun tähän kiveen, ja sitä myös käytetään johonkin, esimerkiksi erään kääpiön kallon koeistukseen!
- Eikös Westonin merirosvolaivasto jäänyt lähes ehjäksi, Jenni keskeytti lupaavasti alkaneen väittelyn. - Make! missä kulmassa kivi on heitettävä, että se osuisi Westonin satamaan.
Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että Ykän miekka oli joukkomme ylivoimaisesti älykkäin jäsen, joka lentämisen ohella puhui sujuvasti mitä tahansa kieltä paitsi muinaisudmurttia hieman korostaen.
- Onko maailma pyöreä vai litteä, Make kysyi lennähdettyään paikalle. - Siitä riippuu, onko lentorata ballistinen vai parabolinen.
Hetken pahaenteisen rapinan jälkeen taivaan sinestä kajahti kaikkitietävä ääni: - Litteä.
- Hmm, sitten kulma on 34 astetta, 5 minuuttia ynnä 13 sekuntia.
Kohta kaukaisuudesta kantautui valtaisa molskahdus, noppien kolinaa ja synkkä manaus: - No voi sun ... Keskelle lippulaivaa! Se tekee... Ei, ei voi olla totta.
Pidimme tässä vaiheessa pienen tauon, sillä kaikille tuli kiire koulutukseen. Lippulaivasta ynnä laivaston pääesikunnasta saa nimittäin suhteellisen reippahasti XP:tä. Kannattaa kokeilla.
Muutaman viikon kuluttua olimme Nindoria lukuunottamatta jälleen paikalla. Pengoimme odotellessa Westonin jälkeenjääneitä papereita. Niistä kävi ilmi, että merirosvojen käskyt olivat tulleet eräästä lähistöllä sijainneesta linnakkeesta.
- Mehän voisimme piirittää sen linnan, Nindor puhisi raahustaessaan kantamuksineen paikalle.
- Mitä ihmettä sä roudaat, Jenni kysyi ihmetellen Nindorin pyhällä vedellä täytettyjä leilejä, öljynassakoita, soihtuja ynnä muuta tilpehööriä.
- Näissä hommissa tarvitsee yhtä sun toista, Nindor vastasi puuskuttaen.
- Tuo roinahan painaa ainakin... 40 000 standardi-kultapalaa, Jenni ynnäsi. Sitten hän veti Nindorin korvasta pergamenttirullan. - Tämän mukaan sinun voimasi riittävät vain 19 500 kultapalan kantamiseen. No, ei tällä älyllä voi muuta odottaakaan.
(Hirmuista räminää...)
Hukattuamme suurimman osan Nindorin rojuista pääsimme matkaan. Ensimmäiseksi meidän oli ylitettävä luotaantyöntävä räme.
- Teidän piti kiertää se halvatun suo, synkkä ääni ulisi rämeen syvyyksissä. - Te lillutte lauttoinenne kaikkien huolella valmisteltujen väijytysten ohi.
Emme rohjenneet sanoa mitään, mutta jopa Make näytti hymyilevän olemattomaan partaansa.
- No, täytyy improvisoida...
- Porzaluista! lauttamme sanoi kääntyessään nurin. Mutaisesta vedestä nousi kaksi otusta, joilla oli pitkät tuntosarvet ja propellipäinen häntä.
- Jaiks! Make kiljaisi falsetissa ja singahti lähimmän puun latvustoon Ykää muassaan raahaten.
- Mikä sulle oikein tuli? Ykä ihmetteli puun takana väräjävää miekkaansa.
- Paniikkihäiriö, valistin Ykää ennen kuin hän tekisi tyhmyyksiä. Olin levitoinut pois lautalta sen kaatuessa ja istuin puussa hänen yläpuolellaan. - Kaikki noiden hampaisiin joutuva metalli ruostuu olemattomiin.
- Blub.
- Voisiko joku ystävällisesti esimerkiksi tehdä jotain, Opaa keskeytti selostukseni. Hän roikkui pystyyn jääneen sauvoimen nokassa ja yritti pysytellä otusten ulottumattomissa. Jenni ui samoojan sujuvuudella kohti lähintä rantaa.
- Toki, minä vastasin. - Me voimme nauraa erään kääpiön toilailuille.
Opaan kääpiökielisestä vastauksesta ei saanut selvää kuin Make, ja sekin punastui kahvaansa myöten.
- Blub!
- No hyvä on, hyvä on, minä sanoin lopulta. - Grillaan niitä hieman, mutta siinä voivat eräät partakarvat kärähtää.
Zagazam! Floooom! Blub!!! Ruokottomia kääpiökirouksia!
Jahka mutapaakut ja lihakimpaleet lakkasivat lentelemästä ympäriinsä, näimme että Opaa oli saanut pidettyä kiinni sauvoimesta, mutta hänen partansa oli ottanut kestoafron.
- Missä Nindor muuten on? Jenni kysyi rannalta todettuaan Opaan olevan kutakuinkin täysissä ruumiin joskaan ei sielun voimissa.
- B L U B !!!
Ihmeen ja magian kaupalla saimme myös Nindorin ylös suosta ja taoimme hänen päähänsä (vasaralla), että haarniska ei ole kaikkein sopivin veneilyvarustus.
Pääsimme ilman enempiä kohelluksia linnakkeen lähistölle ja lähetimme haukkani Awacsin lennolle. Palattuaan Awacs raportoi, että linnakkeeseen pääsi joko laskusillan tai salakäytävän kautta. Emme välittäneet kumpaisestakaan vaan kiipesimme pimeän turvin ullakolle (ette arvaa, miten monta ansaa olimme tällä kurin välttäneet).
Katolla Opaa otti virnistellen esiin kirveensä ja sylkäisi karvaisiin kämmeniinsä. Mutta katto helähti ensimmäisestä iskusta pirstaleiksi, ja me putosimme päistikkaa pimeyteen. Pahinta oli kuitenkin epämääräisestä suunnasta kaikunut naurunräkätys: - Kuinka monta kertaa te kuvittelitte minun menevän samaan halpaan?
- Aih!
- Henen farhaat on mun huuhha?
- Auts! Älä &%$ pure!
Sain taskusta käsille hipun salpietaria ja loin pienen virvatulen. Olimme todella surkea näky. Kaikki olivat saaneet kuhmuja ja mustelmia, eivätkä varus
teemme olleet sen kummemmassa kunnossa. Jenni pääsi ensimmäisenä jaloilleen ja ryhtyi tutkimaan ympäristöä. Häntä huolettivat erityisesti paksut valkoiset karvat, joita oli kaikkialla. Samassa käytävästä kantautui raahustavaa ääntä, ja ilma jäähtyi nopeasti. Yritimme päättää mitä tehdä, kunnes Nindor sai reppunsa remmien umpisolmut auki. Hän kaivoi esiin pienen lasipullon ja paiskasi sen meidän ja lähestyvän otuksen väliin.
- Luikastusöljyä, Nindor sanoi selvästi itseensä tyytyväisenä. - Kitkakerroin tasan nolla.
- Mutta sehän näyttää liikkuvan meitä kohti, Jenni ehti sanoa ennen kuin Opaa karjaisi: - Nindor! Sinä senkin eltaantunut taliaivo. Käytävä viettää tännepäin!
Kerran vauhtiin päästyään öljy liikkui todella liukkaasti ja oli jo saavuttamassa meidät, kun käytävän sivuun avautui pieni alkovi. Sullouduimme alkoviin ja olimme jo huokaista helpotuksesta, kun oven eteen ilmestyi jotain isoa ja karvaista.
- Tulta! Ampukaa!
Täys'laidallisen saaneella valkoisella lohikäärmeellä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Sitäpaitsi se oli pelkkä poikanen, mutta pienilläkin lohikäärmeillä on aarre. Laitoin siis Awacsin tutkailemaan käytävää, josta otus oli tullut. Hetken päästä Awacs palasi kertoen löytäneensä vinon pinon kultaa, liiankin vinon, kuten saatoimme perillä todeta. Tappamamme nuori lohikäärme ei ollut millään voinut koota moista aarretta. Ja mikä pahinta, lohikäärmeet munivat hyvin, hyvin harvoin. Jos joku tappaa lohikäärmeen poikasen, hänen on syytä valmistautua kohtaamaan myös emo.
Ryhmityimme asemiin eri puolille kammiota aseet ja loitsut valmiina. Odottamamme würmi ei ollut kuitenkaan ulkona vaan torkkui aarteensa alla. Yllättäen keskellämme riehui siis yksi kappale aamuäreää lohikäärmettä (isohko, valkoinen, valitettavan iäkäs).
Pisto! Isku! Viilto! *Hyvin kylmä hönkäys!* Tee maagi Æõ - jotain! Alagazoo! Kablam !!! *Varo sen kynsiä!* Twang! Splat! Paniikkia! Zap! Zooooooorch! *Raaps! Rousk! Raaps!* Veren valumista! Lääkintämies tänne! Potku! Puraisu! Huh, kuolihan se lopulta. Yöks! Suu täynnä karvoja.
Tömps...
Mikä se oli?!?! *Kynsi! Hammas!!! Kynsi! Kynsi!* Se on edellisen eukko!!! L Ä Ä K I N T Ä M I E S !!! Kuole!... Äsh Makee!!! Takaisin! Tséh! Tehkää joku €¡%- jotain! *Frigidi hönkäys!* Aaaarggh! ZAPPP??? B¿L¿A¿M!!!
Savun hälvettyä saatoin todeta vain Nindorin selvinneen lisäkseni miten kuten hengissä. Hullulta maagilta var..lainaamani taikasauva oli pelastanut meidät. Sauvassa oli vain se vika, että se toimi joka kerta eri tavalla, sitä ei voinut mitenkään ennakoida.
Nindorin siunattua tovereittemme pakastetut jäännökset, saatoimme keskittyä käytännönläheisempiin ongelmiin. Edessämme lojui vuori mätänevää lohikäärmeenlihaa ja sen alla arviolta kolme hehtolitraa kultaa, jalokiviä ynnä muuta ryönää. Meillä ei ollut kuitenkaan mitään keinoa päästä käsiksi noihin hehtolitroihin, ennen kuin haaskat houkuttelisivat paikalle petoja, joista kaksi reporankaa seikkailijaa tuskin selviäisi. Haikein mielin loimme viimeisen silmäyksen ympärillemme ja poistuimme takavasemmalle kohti uusia seikkailuja.
Amok tarjoilee kotoista kauhua
Suomessa on tehty suomalaisia sarjakuvalehtiä niin kauan kuin joku on rohjennut tässä maassa sarjakuvatuksia harrastaa. Ja jokainen lehti on kaatunut tason tai talouden lopulta pettäessä. Kaikeksi onneksi synkkä historia ei ole pelottanut uusia yrittäjiä. Muuten olisimme jääneet paitsi Amokista, Book Studion kunnianhimoisesta kauhusarjakuvalehdestä, jossa vain Stephen Kingin novellit ovat tuontitavaraa.
Amokin laadun ankkuriksi ja vastaavaksi toimittajaksi on saatu värvättyä Mustanaamion piirtäjänä parhaiten tunnettu Kari T. Leppänen. Leppäsen lisäksi sarjakuvista vastaavat esimerkiksi Jukka Murtosaari, Jari Rasi ja Ilkka Ruokola, jonka Senkka on jo kauan ollut yksi hilpeimmistä suomalaisista stripeistä. Käsikirjoittajana on piirtäjien ohella kunnostautunut suomalaisen kauhun ja veripaltun ammattilainen, Kari Nenonen. Väheksyä ei sovi myöskään Stephen Kingin novelleja, jotka jo sinällään riittänevät ostovirikkeeksi monelle Kingin ystävälle. King kun on kirjoittanut paljon muutakin kuin tiiliskiven kokoista kauhua.
Itse sarjakuvissa häiritsee hieman niiden lyhyys. Noin kymmenellä sivulla on vaikea kertoa uskottavaa tarinaa, ja mielestäni vain Timo Mäkelä onnistuu herättämään kunnon väristyksiä. Lisäksi osa tarinoista on suuresta tekstauksesta päätellen piirretty B5-sivuille eli ne eivät ole näin A4-koossa aivan parhaimmillaan.
Amokin toinen numero antaa joka tapauksessa ounastella hyvää, sillä niin linja kuin laatukin on pitänyt. Useinhan alkuinnostuksessa saadaan kasaan yksi hyvä lehti, ja sitten taso urvahtaa. Näillä näkymin Amok voi jatkaa juoksuaan pitkäänkin. Semminkin kun kakkosnumeroon on saatu jo kunnon kansikuva, ykkösen kansi kun oli koko lehden huonoin piirros.
