Huolestuneita vanhempia, huolestuneita opettajia, huolestuneita puolisoita. Huh! Pelaaminen tuntuu herättävän vain negatiivisia tunteita niissä, jotka eivät pelaa. Mutta mistä ihmeestä moinen kielteisyys oikein juontaa julmat juurensa?
Jokainen itseään kunnioittava pelimies ja -nainen on joutunut jossain uransa vaiheessa huolestuneiden sukulaisten ja ystävien tentattavaksi: "Miten sinä voit viettää noin paljon aikaa pelien parissa?" "Paljonko sinulta kuluu rahaa moiseen turhuuteen?" "Tuo jatkuva pelaaminen ei ole sinulle hyväksi!" "Näitkö sen elokuvan pelien vaarallisuudesta?" "Nuo pelithän ovat kauhean väkivaltaisia!"
Mistä moinen huolestus? Jos nuori tai vähän vanhempikin henkilö vaikka iskisi perheen ruokarahat jääkiekkovarusteisiin ja kävisi päivittäin keräämässä mustelmia ja murtuneita hampaita, se olisi täysin normaalia käytöstä. Mutta kun hän istuu tietokoneen tai ystävien seurassa ja kuvittelee olevansa suuri parpaari, mystinen velhotar tai avaruuspiraatti, suku alkaa kinuta perhelääkäriltä A3-lomaketta.
Ei vaan minun nuoruudessani
Kaikki mitä ei ymmärretä on pahasta tai ainakin epäilyttävää. Esimerkiksi moottoripyörät olivat aikoinaan jos eivät sentään epäisänmaallisia niin ainakin epämoraalisia. Tätä nykyä moottoripyöräilyharrastus yhdistää paitsi lapset vanhempiinsa myös isovanhempiinsa, eikä valistunut yksinhuoltajaisä saa sätkyä tyttären kinutessa 10-vuotislahjaksi enduroa.
Mutta että rooli- tai tietokonepelejä? "Ei minun nuoruudessani vaan tuhlattu rahaa tai aikaa moiseen turhuuteen. Katso nyt vaikka Lassea, hän sentään ratsastaa, käy judossa ja taidekerhossa." Ja saa yläkerrassa parhaillaan hermoromahdusta.
Pahimmassa tapauksessa suku ja ystävät liittoutuvat yhteen muiden pelaajien sukulaisten ja ystävien kanssa: "Juttelin tuossa Pekan äidin kanssa, ja hän kertoi Pekan kasvaneen jo ulos pelaamisesta. Koskahan sinä kasvat niin isoksi?"
Kuinka monta pelaavaa diplomi-insinööriä, lääkäriä, autoasentajaa ja toimittajaa näiden tollojen eteen on marssitettava, ennen kuin he uskovat? Toinen vaihtoehto on tietysti harkita noiden läheisten ihmisten korvaamista esimerkiksi pelikavereilla. Ei olisi ensimmäinen peliporukan sisäinen avioliitto.
Jos mikään muu ei palauta perhe- ja pelirauhaa taloon, voi aina ehdottaa pientä koepeliä. Siinä voi vain käydä yhtä hullusti kuin eräällekin pelaajalle, joka joutui kello kolme aamulla nyhtäisemään piuhan seinästä. Aikuinen kämppäkaveri kun oli illansuussa halunnut vain pikaisesti kokeilla, mikä näissä peleissä oikein viehättää.
Katso nyt vaikka Lissuakin
Vain pojat pelaavat, kertoo eräs alan sitkeimmistä myyteistä. Entäpä sitten esimerkiksi tämän lehden toimitus? Kieroutuneita, lapsillisia vai muuten vain vinksahtaneita naisia?
Myös eräs allekirjoittaneen roolipelaamishistorian pahimmista vastuksista osoittautui pitkällisten Englantiin asti käytyjen liittoumaneuvottelujen jälkeen nuoreksi naiseksi, mitä hänen käyttämänsä vaaleanpunaiset kirjekuoret tosin antoivat jo ounastella...
Tytöt ja naiset tuovat toki oman ominaislaatunsa myös pelaamiinsa peleihin. Heitä ei välttämättä kiinnosta perinteinen hack & slash, mutta parempia roolipelaajia saa hakea (Marsin empaatit pääsevät kuulemma lähes samalle tasolle). Otetaan esimerkiksi eräs nuori ja harvinaisen sirpsakka papitar, Jenni nimeltään, jonka moukari taistelun tiimellyksessä ihan vain sattumalta lispahti erään nuoren velhon naamatauluun. Hän toki paransi aiheuttamansa vahingot ja vakuutti, ettei tapahtuneella ollut mitään tekemistä kyseisen velhon edellisenä iltana tekemien epähienojen ehdotusten kanssa.
Myös tietokonepelien puolella kyse on vain oikean pelin löytämisestä. Allekirjoittaneen taloudessa asustava lady-drago ei osoittanut mitään pelaajan merkkejä, ennen kuin Bubble Bobble eksyi pelitesti-Amigan ruudulle. Hupaisaa sinänsä, sillä kyseinen wÿrmineito suorastaan inhoaa räiskintäpelejä, mutta pystyy tarvittaessa pyyhkäisemään kokonaisia sivilisaatioita maailmankartalta pelkällä karjaisulla.
Urospuolisilla on omat osansa pelaamisen miespuolistumiseen. Esimerkiksi erästä päätoimittajaa ei taannoin huolittu roolipeliporukkaan, koska hän on nainen... Langetkoon kaikkien synkkien syövereitten kaameimmat kiroukset noiden jästipäiden ylle. He eivät ansaitse osakseen kunnon fantasiaroolipelin kaltaista ajankulua.
Vaan totta toinen puoli
Kaurapuuroa voi syödä liikaa ja porkkanoista saada karoteeni-myrkytyksen. Miksei joku siis voisi myös pelata liikaa?
Liika on aina liikaa, myös pelien suhteen, mutta ei vika ole peleissä. Syyttääkö joku autoja yleensä, kun poika tai puoliso kuluttaa kaiken liikenevän aikansa konepellin alla? Tai pelkääkö joku kalojen turmelevan maailmanjärjestyksen, kun vaimo käy kesät verkolla ja talvet pilkillä?
Pelimania on henkilökohtainen ongelma siinä missä mikä tahansa pakkomielle. Mahdolliset oireet voi jokainen tunnistaa itse itsessään. Jos esimerkiksi oma roolipelihahmo on muodostunut niin rakkaaksi, että ollaan valmiita romuttamaan vaikka koko peli hänen pelastamisekseen, on syytä aloittaa välitön paranoiaterapia - mieluiten tosi sadistisen pelinjohtajan vetämänä.
Tai jos tietokoneesta ei pääse irti kuin puolison tai vanhemman suosiollisella vaikutuksella aamukahdelta eikä kavereistakaan ole kuulunut pitkään aikaan mitään, mutta opettajista sitäkin enemmän, on pistettävä asiat tärkeysjärjestykseen. Edes legotalo ei pysy pystyssä jos perustukset huojuvat.
Gary Larson on Kaukana Poissa
Pilakuvatarjonta on ollut Suomenniemellä lähes täysin kotimaisissa käsissä. Kaikeksi onneksi Semic on päättänyt murtaa tullimuurit ja vielä parhaalla mahdollisella tavalla, tuomalla kulttipiirtäjä Gary Larsonin» kokoelmat Kaukana Poissa 1 ja 2 myös suomalaisten saataville. Maailmalla hänen hykerryttäviä piirroksiaan on julkaistu sadoissa lehdissä jo vuosien ajan, ja albumit roikkuvat eri maiden myyntitilastojen kärjissä.
Larsonin piirrosten tunnusomaisimpia hahmoja ovat eläimet, jotka käyttäytyvät inhimillisemmin kuin ihmiset itse. Hän ei kuitenkaan pitäydy tavanomaisissa piirroseläimissä, vaan hyödyntää perinteisten susien ja lampaiden ohella esimerkiksi matoja tai hirmuliskoja. Larsonin eläinhahmoista löytääkin usein paitsi inhimillisiä yleistotuuksia myös oman itsensä. Toisaalta jos itselleen nauramisen lahja puuttuu, Larson voi olla jopa vastenmielistä luettavaa.
Kaukana Poissa ei sovellu myöskään hengen laiskuutta poteville lukijoille. Moni pila vaatii aktiivista aivovoimistelua ennen aukeamistaan, mutta se tapahtuu sitten sitäkin sitkeämpien naurukramppien kera.
Jos siis pystyy katsomaan aamuisin peliä silmiin ja uskaltaa vastaanottaa Larsonin huumorin älyllisen haasteen, Kaukana poissa on pakko-ostos siinä missä osterisaksetkin.
