Pelaamiseen voi suhtautua vakavasti, sitä voi tutkia tieteellisesti ja siitä voi kirjoittaa kirjoja. Siis myös muunlaisia kirjoja kuin kaiket salaisuudet paljastavia läpipeluuohjeita.
Eräänä kauniina keväisenä päivänä olin hyväksi havaitsemassani lontoolaisessa kirjakaupassa ja päättänyt vihdoin ostaa Steven Poolen kehutun Trigger Happy -kirjan. Erinäisen pähkäilyn ja samoilun jälkeen luovutin. Mistään peli- tai tietokoneosastolta en kirjaa löytänyt.
Lopulta päätin kysyä neuvoa myyjältä. Soperrettuani jotakin epämääräistä iloisista neekereistä sain kait lopulta lausuttua jotakin ymmärrettävää, koska myyjän ilme kirkastui. Hän säntäsi "populaaritieteiden" osastolle, jossa kirjaa piti tietokoneen mukaan oleman neljä yksilöä. Yhtään ei kuitenkaan kyseiseltä osastolta löytynyt vaan kirjat lojuivat jossakin kokonaan toisaalla.
Avulias myyjä innostui etsimään saman tien muutkin tuoreet pelaamista käsittelevät kirjat, joita löytyi kaikkiaan neljä opusta. Kuinka ollakaan jokainen niistä oli sijoitettu tyystin eri osastoille.
Komea mutta armottoman kallis kolikkopelihistoriikki Superarcade jäi vielä kirjakaupan hyllylle. Mukaan tarttui Trigger Happyn lisäksi Steve L. Kentin paksu videopelaamisen historiikki The Ultimate History of Video Games ja Mark J. P. Wolfin toimittama, hienostuneen komeasti nimetty The Medium of the Video Game, joka yrittää ensin määrittää mikä on "videopeli" ja käy sitten kohteen kimppuun elokuvatutkimuksen välinein.
Steven Poolen Trigger Happy on kirjapinon mukaansatempaavin opus. Steven on kirjallisuutta opiskellut britti, minkä huomaa sujuvasta tyylistä ja sivistyneistä sanavalinnoista. Hän on entinen intohimoinen ZX Spectrum -pelaaja, joka kuusitoistavuotiaana päätti ryhtyä aikuiseksi, osti kitaran ja perusti skeittipunkkihevibändin. WipEout 2097 palautti paran takaisin todellisuuteen ja tutkimusmatka pelien ihmeelliseen maailmaan alkoi.
Trigger Happyn kantava idea on määrittää pelit ja pelaaminen omaksi viihteen tai hetkittäin ehkä jopa taiteenkin lajiksi. Hän kertoo miten ja miksi pelit eroavat muusta kuvataiteesta ja etenkin elokuvista. Interaktiivisuudella, eikös niin? Ja senhän Stevenkin yrittää todistaa ja onnistuu käyttämään tuon sinänsä simppelin totuuden kertomiseen kunnioitettavat 250 sivua.
Stevenin kolumnit Edge-peliraamatussa eivät ole lämmittäneet, mutta kirjan muodossa miehen napakka ja innostava tyyli vakuuttaa. On uskomatonta, kuinka hauska ja mielenkiintoinen tutkielmasta on tullut.
Yksi kirjan häkellyttävimmistä osioista on semantiikan eli merkkiopin alkeiden peruskurssi, jossa merkitykset, symbolit ja ikonit määritetään käyttämällä esimerkkinä Pac-manin maailmaa. Pac-man on muuten sekä symboli että vähemmässä määrin ikoni, ettäs tiedätte! Mielenkiintoinen on myös Stevenin näkemys siitä mistä hyvät pelit on tehty - ainakin peliarvostelijan näkökulmasta. Tai millaisia tulevaisuuden pelit voisivat olla. Steven ehdottaa interaktiivisuuden ulottamista tarinan tasolle. Nythän tarinat ovat ennalta määrättyjä, lineaarisia, käsikirjoittajan peliin sijoittamia. Metal Gear Solid 2:n juonikuviot ovat kaikille samat, pelasipa pelin läpi miten tahansa.
Löytämäni kirjat todistavat, että peleistä voi kirjoittaa myös vakavasti ja vakavaa asiaa. Liekö tämä merkki siitä, että pelaaminen kulttuurina on kypsymässä ja aikuistumassa, nousemassa akateemisen diskurssin kontekstiin. Kohta saamme varmaankin ensimmäisen pelitohtorin, kauhistus sentään!
Pitäisiköhän ostaa kitara ja perustaa skeittipunkkihevibändi # ennen kuin on myöhäistä.
