Pelielokuva
Muistatteko termin interaktiivinen elokuva? Se tarkoitti pelejä, joita tehtiin CD:n alkuaikoina, kun tilaa oli ”valtavasti”. Pelit etenivät omalla painollaan ”elokuvana”, kunhan ”pelaaja” silloin tällöin painoi hiirennappia. Termi muuttui lopulta miltei kirosanaksi ja hävisi pikkuhiljaa. Interaktiivinen elokuva ei vaan toiminut. Ennen kuin nyt.
Niin lukijoitten kuin toimituksen mielestä viime vuoden paras peli oli The Walking Dead, joka ei oikeastaan ole muuta kuin interaktiivinen elokuva. Deja vu -fiilikset olivat vahvasti läsnä, kun aloitin sen pelaamisen, vain nähdäkseni, miksi ihmeessä se voitti. Tosiasiahan on se, että The Walking Dead ei ilman loistavaa tarinaa olisi mitenkään voinut pärjätä hyperkriittisten Pelit-lehden lukijoiden parissa.
Kun ottaa huomioon, millaisessa seurassa Kuolleet kilpailivat, hämmästys on vielä suurempi: Mass Effect 3, Dishonored, Far Cry 3... kaikki isoja kolmen A:n pelejä. Sitten pikkuinen Telltale Games kiilaa episodipelillä kaikkien edelle. Eikä vain Suomessa, The Walking Dead on kerännyt yli 60 palkintoa ympäri maailmaa.
Peli on oikeastaan pelin irvikuva. Käyttöliittymä on epälooginen ja toimii miten sattuu. Yleensä W:llä mennään eteenpäin, paitsi yhdessä kriittisessä tilanteessa, jossa sillä peruutetaan. Välillä hakataan vimmatusta Q:ta ja E:tä, ja välillä tähtäimeksi saa oranssin ristikon. Tärkeintä on kuitenkin löytää hot-spotit, joista osa avautuu vasta, kun olet puhunut oikean ihmisen kanssa oikeista asioista. Vapautta ei ole, tehtävät täytyy tehdä tiukassa järjestyksessä – ei tietoakaan niin modernista hiekkalaatikosta. Miten ihmeessä tällainen VOI pärjätä?
Siksi, että sen käsikirjoitus on aivan omaa luokkaansa nykyisten aivottomien räiskyttelyjen rinnalla. Tarina herättää tunteita ja imee mukaansa niin, että muu unohtuu. Olen Walking Deadini katsonut, ja erityisen iloinen olen siitä, että tarina ei pelauta tv-sarjaa, vaan ainoastaan käyttää sen ja sarjakuvan luomaa maailmaa. Maailma on toivoton ja synkkä, ihmiset muuttuvat yhä raadollisimmiksi, keskeisiä hahmoja kuolee. Mitä sen on väliä, että välillä istun kymmenen minuuttia tekemättä mitään, nautin joka hetkestä!
Pelikäsikirjoituksena tällaista ei ole ennen nähty, eikä välttämättä ihan heti nähdäkään. Paineet ovat varmasti joka puolella kuitenkin valtavat, ainakin Telltalella, jonka pitäisi pystyä luomaan yhtä hieno kakkososa. Pääsisimmekö lopultakin siihen, että pelit osaisivat kertoa tarinoita? Näemmekö parhaillaan seikkailupelien uuden, vahvan tulemisen muuallakin kuin indiepuolella?
Pelin loppu on saanut kyyneleet raavaitten miesten silmiin. Leen loputon ponnistelu Clementinen auttamiseksi on ilmiselvästi jotain todella miehistä, sillä minua ei loppukohtaus sillä lailla hetkauttanut. Minä näin siinä cliffhangerin: Onko kakkososa Clementinen tarina? Sitä odotellessa.
