Yhtä asiaa on lupa ihmetellä: Missä ihmeessä luuraavat persoonallisuudet pelibisneksen takana?
Pelintekijöitä haastatellaan pelilehtiin uuden pelin ilmestymisen kynnyksellä. Dialogi jää kuitenkn yleensä kolkolle ja tekniselle tasolle. Onko pelissä varmasti mukana moninpeli? Ovatko Pleikkarin sisuskalut koetuksella? Kuinka monta tuntia pelin läpipelaamiseen kuluu? Miksi se on parempi kuin sarjan edellinen osa? Vastauksetkin ovat yleensä tuttua liturgiaa, eikä pelintekijän persoonasta paljastu pihahdustakaan edes vahingossa.
On vaikeaa yrittää epätoivoisesti seurata, mistä ja minkä nimisenä jokin vanha suosikkipelipaja tai -pelintekijä putkahtaa esille, ja mille koneelle he tällä kertaa väsäävät uutta tuotettaan. Joskus pelipajan nimi pysyy samana, mutta tekijät vaihtuvat kuin huomaamatta, joskus taas pajan nimi muuttuu, mutta ydinporukka pysyy samana.
Seuraaminen ei ole aina ollenkaan helppoa, siitä on pitänyt huolen etenkin suurten japanilaisten pelitalojen vaitonaisuus. He kun eivät alunperin paljastaneet pelintekijöidensä nimiä. Loppukrediiteissä ne ehkä vilahtivat, mutta toisaalta kuka niitä Hitsukatoja ja Matsumitoja nyt edes muistaisi.
Persoonansa esille saaneita tai tuoneita pelintekijöitä on harvassa. Shigeru Miyamotosta, miehestä Mariojen ja Zeldojen takana, on tehty ihminen. Shigerun vaatimaton, kiirettä alituisesti valitteleva hahmo on tuttu monien pelibisneksen kissanristiäisten pääpuhujan paikalta.
Nintendo näkee Shigerun itsekin oivallisena sanansaattajana ja onhan hän tietyllä tavalla koko Nintendo-konseptia pystyssä pitävä voima. Hän ehti kaikilta kiireiltään jopa valtaisan suositun Pokemon-pelin tuottajaksi. Ilman Shigerua Nintendon kassa ei kilisisi kovin iloisesti.
Mutta yksikään pelitoimittaja tai pelilehti ei tehnyt Miyamotosta ihmistä, persoonallisuutta pelintekijöiden joukossa. Siitä on vastuussa kuuluisa, kaiken maailman ihmisiä ja vaikuttajia uransa varrella haastatellut toimittaja David Scheff. Erinomaisessa Game Over -kirjassaan hän uskalsi mennä luotauksessaan ihmisen äärelle salaisten kenttien, bonusten ja erikoisefektien sijasta.
Muut pelintekijät ovat jääneet bittiverhon taa. Voimakkaita mielipiteitä mielellään laukova Peter Molyneux, mies alkuperäisen Populouksen takana, on toki pitänyt profiiliaan yllä. Ja monet kuvittelevat tietävänsä mikä on miehiään Civilation-herra Sid Meier, Shigerun jälkeen toinen pelintekijöiden Hall of Fameen valittu pelihemmo.
Ja eipä käy kieltäminen, etteikö Quaken tehneestä id-softatalosta eronneesta ja oman bisneksen kohulla pystyyn pistäneestä John Romerosta riittäisi alati iloa. Katastrofi katastrofin jälkeen herran teksasilainen Ion Storm -pelitalo etenee kohti uutta katastrofia. Irtisanomisia, huumehuhuja, Ferrareita. Deadlinet deadlinen jälkeen nakertuvat palasiksi. Meno on kuin Guns 'n Rosesilla kukkeimmillaan.
Liekö toisaalta liiemmin merkitystä, minkälainen poppoo on ollut väsäämässä uusinta NHL-peliä ja ketä kiinnostaa, kuka on uuden Formula 1 -pelin pääjehujen suosikkikuski? Voihan olla, ettei kiireisillä pelihemmoilla yksinkertaisesti ole muuta elämää bitin poikki ja pinoon laittamisen lisäksi kiinnostavista ajatuksista puhumattakaan.
Jos kaikki yöt ja illat menevät tappisolut tanassa monitoria tuijottaessa, syväluotaavasta haastattelusta tulisi taatusti pomminvarma katastrofi. "Oikean" toimittajan ja pelintekijän maailmankaikkeus tuskin kohtaisivat edes ohikiitäväksi hetkeksi. Ja ketä nyt loppujen lopuksi kiinnostaisi pelin päädesignerin suosikkiolut.
Toisaalta jos persoonat ja persoonallisuudet saataisiin puserrettua esille, se voisi johtaa siihen että pelit paranisivat.
Bittiverhon taakse piiloutuva lahjakaskin pelimaakari voi tyytyä kaikessa rauhassa kuluneiden ideoiden toistoon helppojen markkojen toivossa. Epäonnistumisen hetkellä hän voi helposti häivyttää jälkensä hyppäämällä pelintekijätiimistä toiseen. Näppärää. Julkisuuden valokeilassa hän ei välttämättä viitsisi moista tehdä.
Shigeru Miyamoton maine uutta luovana pelintekijänä ja persoonana on jo niin kova ja ehdoton, että se vääjäämättä pakottaa miehen koko ajan uusiin kokeiluihin. Hän on tietyllä tavalla maineensa vanki: omaa "taidetta" on pakko viedä askel askeleelta, peli peliltä eteenpäin. Shigerun tulevaisuuden visiointi onkin aina hauskaa luettavaa. Puoletkaan miehen oivalluksista ei näe koskaan päivänvaloa, mutta on lohdullista, että ainakin yksi pelintekijä ajattelee omilla ehdoillaan kloonikaavojen yli.
Ja kyllähän herran inhimillinen, humaani ja luova ote välittyy myös peleihin. Uusinta Zeldaa pelatessa olo on kuin olisi joulu ikuinen. Uusia pikku yllätyksiä tarjoillaan alusta loppuun.
Eikä voi kiistää, etteikö Peter Molyneuxin hengentuotteistakin näy hänen persoonansa jälki. On jotenkin loogista, että pelibisneksen narsistisin, grandioosein ja itsevarmin persoonallisuus on jumalasimulaatioiden isä.
