Oli kotisi kartano tai koirankoppi, sitä taatusti somistaisi simustajavelhojen oppi.
Haluatko virtuaalitaivaalle? Onko sinulla rahaa?
Vaikka War Thunderissa lentää kivasti hiirellä ja näppäimistöllä, jatko on kinkkisempää. Vakavammassa lentelyssä välttämätön ilotikku on peruspelaajien ekosysteemissä harvinaistunut sukupuuton partaalle, joten aloituskynnys on noussut, vaikka laadukasta simulaattorisoftaa saa nykyään ilmaiseksikin.
Kuluva vuosituhat on lentosimulaattoriraudan kannalta kaksijakoista aikaa. Näyttöteknologia, laskentateho ja erityisesti ohjainlaitteet ovat kehittyneet huikeasti ja harkkore-simulaattoristien ikuinen unelma, täydellinen immersio, on taas monta askelta lähempänä. Se ei ole niin vaikuttavaa kuin voisi kuvitella, sillä kyseessä on maratonin alku.
Jos pelaamisella on omat hifistinsä, niin ne ovat simulaattorimiehiä, jotka voivat upottaa harrastuslaitteistoonsa uskomattomiakin summia.
Telineet ylös ja ilmaan
Onneksi lentämisen alkuun pääsee halutessaan halvalla ja helposti. Ilotikkukaupasta mukaan joikkari, jossa on kepin lisäksi kaasuvipu ja kiertokahva tai muu vastaava sivuperäsimen rääkkäysvimpain. Bonuksena mahdollisesti hattu pään kääntelyä varten ja mitä enemmän nappuloita, sen parempi. Peliksi Il-2 1946, War Thunder, DCS:n simppelimmät koneet tai vaikka Wings of Prey, Rise of Flightiakin voi ainakin kokeilla.
Välineurheilujuhla alkaa melko nopeasti harrastustoiminnan muuttuessa vähänkin vakavammaksi. Halvalla ritsalla ei ihmeitä tehdä, joten jos yhtään uskoo innostuksen kestoon, kannattaa aloittaa suoraan vähän paremman luokan ohjaimista. Moderni kalusto kaipaa paljon nappuloita, hattuja ja rullia ohjaimiin, niitä löytyy vaikkapa useamman eri hintaluokan tikku-kaasu-yhdistelmistä. Vanhempaa kalustoa ja helikoptereita komentavan kompastuskivenä on vielä polkimien hankinta, mikä voi olla yllättävänkin kallista, mutta suositeltavaa.
Yhdistelmäpakettien joukossa Saitekin X52(pro) on hinta-laatu-suhteensa ansiosta klassikko, X65:ttä ei voi varauksetta suositella sen erikoisen ja mielipiteitä jakavan toimintamekanismin vuoksi. Pian tulossa oleva X55 on ainakin paperilla mielenkiintoinen vaihtoehto. Näillä päästään käytettävyydessä jo tasolle, jolla lentely sujuu ainakin polkimilla ja katseohjauksella ryyditettynä nautittavasti simulaattorista riippumatta. Myös venäläisellä VKB:llä on mielenkiintoisen oloisia uutuuksia tässä kategoriassa ja muiltakin pienvalmistajilta on tulossa lupaavia perustason ohjainsettejä.
Ylemmissä hintaluokissa kilpailevat lähinnä Thrustmaster ja CH. Ensin mainitun HOTAS Warthog on tuntumaltaan itseäni enemmän miellyttävä paketti, jossa on valmistajan tapaan pientä kikkailua vaativia suunnitteluomituisuuksia. VKB:llä on mahdollisesti lupaavin kovan hintaluokan keppi – sen toimintamekanismi on paperilla kolmikon paras – mutta harvoilla on siitä vielä käytännön kokemuksia. Etsivä löytää vielä kalliimpia ja kummallisempia ohjaimia, mutta ne ovat tyypillisesti vahvasti erikoistuneita pientuotantomalleja.
Erityisesti väkivaltaisemmissa simulaattoreissa on välttämätöntä pystyä hahmottamaan ympäristöä mahdollisimman tehokkaasti. Hiirellä kuikuilu ja katseen kääntäminen tikussa olevalla hatulla oli alan normi, kunnes joku oivalsi, että pään kääntely päässä olevalla hatulla voisi olla luontevampaa. Tällainen apuväline oli jo olemassa liikuntavammaisten hiirenkorvikkeena ja kun laite viritettiin simulaattorikäyttöön, syntyi TrackIR. Jos simulaattoristille jokaisen sentin arvoisen laitteen kova hinta hirvittää, on käsistään kätevälle hyvä vaihtoehto lähes ilmainen, webbikameralla toimiva FreeTrack.
Harrastusta voi hyvin kokeilla halvalla laitteistolla varsinkin, jos sopiva joikkari on jo olemassa. Perspektiivini on ehkä pitkälle edenneen simulaattorismin vääristämä, mutta suosittelen silti hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti tikku-kaasukahva-poljin-TrackIR-yhdistelmätasolle. Nykyaikaisista simulaattoreista saa niin paljon enemmän irti kunnon laitteistolla ja toisaalta perusyhdistelmistä ylöspäin hinta kasvaa hyötyä nopeammin. Simulaattorismin myöhemmissä vaiheissa kärvisteleviltä rautafiileiltä jää usein käyttökelpoista kamaa tarpeettomaksi päivitysten yhteydessä, joten kannattaa ehdottomasti kytätä löytöjä käytettyjen joukosta.
Kovo on kovalle kova
Perusraudan suhteen lentosimulaattorit ovat kohtuullisen vaativia. Prosessori on näytönohjainta tärkeämpi, valitettavasti raskas DCS World ei vieläkään osaa hyödyntää kunnolla moniydinprosessoreita. Moninäyttöjärjestelmät ja UltraHD-näytöt imevät kyllä mehut näytönohjaimestakin ja koska näkyvyys on yksi tärkeimpiä pelattavuus- ja immersiotekijöitä simulaattoreissa, tulee ylimääräinen pinta-ala ja resoluutio aina tarpeeseen. Toinen vaihtoehto on käyttää kakkosnäyttöä mittarien ja muun datan esittämiseen. Tuki erilaisille näyttökokoonpanoille on kautta linjan hyvää, mutta vaihtelee simulaattorikohtaisesti.
On suorastaan hämmentävää, miten mittava lisälaiteteollisuus ”hiipuvan” genren ympärille on syntynyt. Erilaisia mittareita, MFD-näyttöjä, näppäinpaneeleja, vipusettejä, HUD-replikoita ja ties mitä muuta kamaa tunkee joka tuutista, sekä pieniltä että isommiltakin valmistajilta. Todennäköisesti myyntiveturina toimii koulutuskäyttö, sillä tyypillisesti lisäsälän hintaluokka on kova innokkaimmallekin harrastajalle. Hienoille lisälaitteille olisi käyttöä ainakin moderneissa simuissa (valtakunta kunnollisesta radiopaneelista tai parista), mutta suurin osa kaikista vimpaimista toimii käytännössä ainoastaan Flight Simulator / Prepar3d -ympäristössä. Alan kehitystä kampittaa surkea ohjelmistotuki, sillä kaikissa simulaattoreissa on erilainen laiteliittymä – eikä esimerkiksi Rise of Flightista saa mitenkään dataa ulos mittareita varten.
Ihmevehkeiden joukossa on ainakin muutama yllättävän hyödyllinenkin lisäpalikka. Thrustmaster MFD Cougar -paketti on näppärä apu erityisesti DCS A-10C- ja Falcon-piloteille, nappulameren napsuttelu sormilla on niin paljon hiirellä sohimista näppärämpää. Vielä näppärämpiä näppäinkehikoista saa, jos taustalle askartelee näytön. Vanhemmilla koneilla lentävät puolestaan kaipaavat usein lapakulma-, seossäätö- ja laippavipuja, joita on vaikkapa Saitekin ja CH:n Throttle Quadranteissa.
Aidon lentotuntuman metsästystä tuhoon tuomitumpaa pyrkimystä on vaikea edes kuvitella, mutta yritystä riittää. Voimapalauteohjaimet ovat kohtuullisen suosittuja, vaikka ihan huipputason voimakeppiä ei ole vielä tehty. Tikun pituuden ja massan kasvaessa kasvavat vähintään samaa tahtia myös moottoriteho- ja kiinnitysvaatimukset laakerien eliniän romahtaessa. Voimapalautteen suurimmat edut ovat jonkinlainen tuntuma ohjainpintoihin vanhemmissa koneissa ja oikein toimiva trimmi helikoptereissa, lisäksi haluttaessa kepukat osaavat väristä koneen lähestyessä sakkausta. Ohjausvoimissa ei tietenkään päästä lähellekään todellisuutta, mutta hyvin tehty voimapalaute on kieltämättä mukava plussa simulaattorin tunnelmaan ja sitä soisi hyödynnettävän enemmänkin.
Kokovartalotäristystä haetaan kotiteattereista tutuilla bassotäristimillä, jotka pärisevät aina, kun peli päättää tuottaa sopivan matalia ääniä. Käytännössä toimivuus vaihtelee villisti, esimerkiksi Rise of Flightissa penkkiä täristää kaikki muu paitsi lähelle paukkuva ilmatorjunta. Keskivertovirtuaali-ilmailijan rouhea viskibasso Teamspeakin kautta paukuttaakin sitten paikat hampaista. Looginen seuraava askel on SimVibe tai iViben (ei sukua Applelle) TFS3, jotka hakevat pelistä G-voimien ja lentonopeuden kaltaista dataa ja tuottavat sen perusteella väristyksiä joko bassotäristimillä tai epäkeskomoottoreilla varustetun istuimen kautta. Valitettavasti standardoitua tapaa datan ulostamiseen ei ole, joten yhteensopivuus on lentopuolella olematon ja kaahailijoillekin lähinnä kohtuullinen. Ivibe on ilmeisesti luovuttanut lopullisesti, mikä on sääli, sillä idea on hyvä.
Luoja yksin tietää, miksi nämä eivät käytä minimitasona normaalia voimapalauterajapintaa, jonka täristysefektejä voisi hyvin ajaa myös perseenpäristimien läpi. TrackIR aloitti aikanaan vaatimattomasti huonohkosti toimivan hiiriemulaation kautta ja saavutti sen avulla sellaisen suosion, että kun ajuriin tuli mahdollisuus paremmin toimivaan suoraan tukeen, oli kaikkien simulaattorintekijöiden pakko hypätä kelkkaan ja nykyään TrackIR-tuki on ehdoton vaatimus kaikissa simuissa.
Jotain simulaattoristien ajatuksenjuoksusta kertonee se, että muutamien lähinnä jenkkiarmeijalle oikeita vehkeitä toimittavien yritysten yhteystiedoissa kielletään jo etukäteen kyselemästä kotisimulaattoriyhteensopivuudesta. Kymppitonnien (hinta, painossa jäätäneen maksimissaan pariin tonniin) liikealustan saa kyllä kotiovelle, jos massia löytyy. Samoin näytöksi järjestyy huoneen kokoiselle kaarevalle kankaalle useammalla projektorilla heijastettu kuva, jos kolmen tai useamman ison telkkarin patteri on liian normaalia.
Niin pitkä on matka
Jos lentämistä ei olisi keksitty ennen simulaattoripelejä, olisi se kaikkien aikojen peli-idea. Useimmille oikean hävittäjän ohjaamosta haaveileville simulaattorit ovat ainut mahdollisuus kokea hävittämisen hurmaa, mikä aiheuttaa valtavia paineita raudalle. Alkuun pääsee toki helposti ja edullisestikin, mutta jos immersiopiru puree, iskee helposti myös turhautuminen. Tärkeintä on oivaltaa, että todellisuuden mallintamisesta ollaan vielä kaukana ja siksi pelimäiset suunnitteluratkaisut ovat avain menestykseen vielä pitkään. Illuusiota todellisuudesta on tajuttoman vaikeaa ylläpitää teknologian avulla, mutta jos pelaaminen on hauskaa ja mielekästä tekemistä riittää, ovat ihmisaivot valmiit antamaan anteeksi paljon.
Tulevaisuus on mielenkiintoinen, koska näyttöteknologia on ottamassa ison harppauksen eteenpäin. Täysin näkökentän peittävän näkymän ja näkymästä eroavan fyysisen ohjaamon sovittaminen yhteen on iso haaste ja resoluutio on vielä jonkin aikaa lentosimulointiin täysin riittämätön, mutta silmikkonäyttövallankumous näyttää vihdoin ja viimein oikeasti tapahtuvan Oculus Riftin johdolla. Matkaa on vielä, mutta kaikki ongelmat ratkeavat melko suoraviivaisella kehitystyöllä, jonka eteneminen tulee lähivuosina olemaan hurjaa.
Ohjaimien kohdalla tilanne ei ole yhtä onnellinen. Ero oikean koneen ohjaimien ja pc-ilotikun välillä on monissa tapauksissa niin suuri toiminnallisestikin, että sitä ei kurota umpeen millään. Siksi joudutaan käyttämään ankeita kompromissiratkaisuja, joiden suurin meriitti on vaihtoehtojen huonommuus. Yksi tapa auttaa lisälaiteteollisuutta auttamaan simulaattoristeja olisi kehittää standardi kaksisuuntaiselle tiedonsiirrolle simulaattorien ja laitteiden välillä, mikä antaisi luultavasti kaivattua lisäpotkua koko teollisuudelle.
Ainakin toistaiseksi simulaattorirautavalmistajat, niin pienet kuin suuretkin, ovat jatkaneet uusien laitteiden kehittämistä suorastaan hämmästyttävällä innolla. Arduinon kaltaiset edulliset, mutta monipuoliset vempaimet ja sellaiset innovaatiot kuin 3D-tulostus saavat tulevaisuuden näyttämään suorastaan lupaavalta.
