Jos alkava syksy masentaa, kannattaa kokeilla Sädemies-hoitoa.
Ubisoftin ranskalaisen Montpellier-tiimin tyylitaju ja taito jaksavat hämmästyttää minua. Ensin porukka teki Zombi U -selviytymisseikkailun, nyt Rayman Legends -tasoloikan. Kaksi hienoa peliä, teemaltaan skaalan aivan vastakkaisista päistä.
Rayman Legends hurmaa ensisilmäyksellä. Kaksiulotteinen tasoloikka pursuaa värejä, elämäniloa ja löytämisen riemua. Legends näyttää piirroselokuvalta, jonka maailma vilisee pieniä yksityiskohtia. Köynnös näyttää aluksi pelkältä taustalta, mutta paljastuu kentän edetessä mekaaniseksi lohikäärmeeksi.
Kaverille kanssa
Rayman Legendsin piti alun perin ilmestyä Wii U -yksinoikeudella, vieläpä konsolin julkaisuaikoihin. Kesken loppurutistuksen Ubisoftilla ilmeisesti laskettiin, että pelillä olisi kiva tehdä rahaakin. Tiimiä pyydettiin tekemään käännös myös muille konsoleille, mikä viivästytti julkaisua puolella vuodella.
Wii U -alkuperä näkyy suunnittelussa. Wii Ulla kimppapeliin mahtuu mukaan wii(u)des pelaaja, mutta PS3- ja Xbox 360 -käännöksissä vain neljä. Viides pelaaja toimii puhtaana avustajana, joka GamePadin kosketusruudulta katkoo köysiä, vetää vivuista ja pyörittää liikkuvia sokkeloita ympäri, jotta muille avautuisi reitti eteenpäin.
PS3-versiossa kosketusruutua ei ole, mutta kenttäsuunnittelu on silti identtinen. Kosketusruudun sijaan käytetään padin nappia, mikä on hieno ratkaisu ongelmaan. Wii Ulla yksinpelaaja joutuu kimppapelikohdissa näpräämään kosketusruutua ja katselemaan, kun tekoälyn ohjaama sir Globrax lyllertää automaattisesti eteenpäin. Ei kauhean kiinnostavaa, koska moninpelin kohkaus puuttuu. PS3:lla taas samat kohdat saa loikkia itse ja bonuksena vielä pudotella palkkeja nopealla, tarkkuutta vaativalla rytmillä.
Rayman Legends on kelpo yksinpeli, mutta se on tarkoitettu samalla ruudulla pelattavaksi kimppaloikinnaksi. Varsinaista nettimoninpeliä ei ole, vaan verkkopeli rajoittuu pistetaulukkoon ja vaihtuviin haasteisiin. Jo alkupään helpot kentät muuttuvat vaativiksi, jos yrittää nelistään päästä hengissä läpi. Viholliselle tarkoitetut potkut heittävät kaverit kuiluun, loikka jää vajaaksi, koska kaveri ponnisti juuri pään päältä ja hahmo katoaa helposti ruudulle, kun koko konkkaronkka roikkuu samassa köydessä. Ratkaisemattomia pelisuunnitteluongelmia tai kimppaloikintojen parasta parhautta, maailmankatsomuksesta riippuen.
Perhepelimittakaavassa Rayman on loistotyötä, koska säännöt ovat niin hövelit. Jos yksi selviää kentän loppuun, kaikki selviävät. Epäonnistuessaan hahmo muuttuu kuplaksi, joka voi kellua muiden mukana vaikeiden paikkojen ohi. Jos jää liikaa jälkeen, käy samoin. Mukana hengaamallakin pärjää, jos muut hoitavat hommat: ei ehkä ole paras oppi nuorisolle, mutta pelimaailmassa idea toimii.
Rennosti lekotellen
80-luvun kasvattina Raymanin ohjaustuntuma vaikuttaa löysältä. Hahmot tuntuvat jäävän leijumaan ilmaan ja käännöksissä on selvä viive. Leijuva fiilis on tosin tuttu muistakin Raymaneista, joten kyse ei ole varsinaisesta virheestä, vaan tekijöiden omastani poikkeavasta näkemyksestä siitä, miten tasoloikkahahmon pitää liikkua. Jos Rayman saisi ripeyttä ja ryhtiä olemukseensa, hahmo ei olisi enää Rayman.
Kentissä varioidaan jatkuvasti tekijöiden ideoita ja pelin sääntöjä, mikä pitää touhun tuoreena. Kenttäkokonaisuudet päättyvät aina pomotaisteluun, mikä loppunousuna on helpoin ja yksinkertaisin ratkaisu, sillä finaali pelkän tasosuunnittelun voimin vaatii enemmän työtä. Parhaimmillaan siihen kuitenkin pystytään, kun pakenen vihollista sortuvaa käytävää pitkin ja yritän loikkia ylös pystysuoraan kääntynyttä putoavaa putkea, ennen kuin maa tulee vastaan.
Maailmojen teemoja on viisi erilaista, ja rakenne on varsin vapaa, sillä maailmat saa pelata haluamassaan järjestyksessä. Varsinaisten kenttien avaaminen ei vaadi grindausta. Pelkkä peruspelaaminen riittää siihen, että jotain uutta aukeaa koko ajan käyttöön. Vaikeustaso nousi tasaisesti koko kymmenen tunnin läpipeluu ajan, mikä on aina onnistumisen merkki. Senkin jälkeen kokeiltavaa ja löydettävää riittää. Kentät voi pelata täydellisen läpäisyn toivossa, hakata minipelejä kuten jalkapalloa, kilpailla nettihaasteissa tai ravata kenttiä vastakkaiseen suuntaan.
Rayman Legends, kuten Rayman-sarja noin muutenkin, on täydellistä perhepelattavaa. Mobiilipeliversiot ovat juoksuloikintojen kärkeä ja kaksi vuotta vanha Rayman Origins edelleen kuranttia kamaa, vaikka kenttien teemoja ja ideoita lainaava tuoreempi Rayman Legends syökin edeltäjänsä tehoja. Esimerkiksi mainioiden vesikenttien ja räiskintäkenttien avainideat kierrätetään osin suoraan edellisestä Raymanista.
Rayman Legends myi itsensä minulle keväällä julkaistulla musiikkikenttätrailerilla. Siinä viikinki Barbara kiitää läpi kentän, jonka rytmi on sovitettu täydellisesti puhkisoitetuksi luulemani Eye of the Tigerin mariachi-sovitukseen. Se on huvittavaa, oivaltavaa ja yllättävää, mikä samalla tiivistää koko Rayman Legendsin.
Tuukka Grönholm
90
