Splinter Cell ei ole entisensä. Käytin Blacklistissa enemmän rynnäkkökivääriä kuin pimeänäkölaseja.
Kenties vika on vain huonossa maussani, mutta useimmat pelaamistani peleistä perustuvat jonkin sortin voimafantasiaan. Tapahtuipa se miekoin tai tuliasein, päämäärä on aina sama – murskaa viholliset, aja heitä edelläsi ja kuule heidän naistensa vaikerrus. Se on hyvä.
Räiskintäpeleissä viholliset ovat äärimmäisen etäännytettyjä, oikeastaan rinnasteisia maalitauluihin ampumaradalla. Kyse on lähinnä nopeudesta ja osumatarkkuudesta, ei siitä, että olisit päässyt jotenkin vihollisesi pään sisälle. Onko sitten ihme, että räiskintäpeleissä tappaminen ei tunnu paljon miltään.
Hiiviskelypelit ovat toista maata. Tappava isku muuttuu heti paljon henkilökohtaisemmaksi ja likaisemmaksi, kun voimankäyttö edellyttää kärsivällistä vaanimista ja vihollisen liiveihin uimista.
Koska psykologinen etäännytys vihollisista ei tällaisten pelisääntöjen puitteissa oikein toimi, hiiviskelygenren korkeimmaksi ihanteeksi on nostettu näkymätön kostaja.
Tällöin vallan ja voiman tunne ei synnykään tappamisesta, vaan siitä, että pelaaja aktiivisesti välttelee tarpeetonta väkivaltaa ja havaituksi tulemista. Näkymätön kostaja taistelee itseään ja tappamisen impulssia vastaan.
Splinter Cell -pelisarja käynnistyi valojen ja varjojen leikistä. Alkuperäisessä roolissaan superagentti Sam Fisher oli oikea näkymättömän kostajan perikuva, jolle summittainen ammuskelu tarkoitti yhtä kuin persiilleen mennyttä tehtävää.
Minulta jäi Splinter Cell: Conviction väliin, joten vasta nyt jouduin käsittelemään vanhan ystävän rajua muodonmuutosta. Tom Clancy’s Splinter Cell: Blacklistin päähenkilö on olevinaan se sama Fisher kuin kolmetoista vuotta sitten, mutta todellisuudessa kyse on vaihdokkaasta. Selittämättömästi nuorentuneelle Blacklist-Fisherille tappaminen on yhtä helppoa kuin hengittäminen. Hiiviskely tuottaa sen sijaan vaikeuksia.
Tikittävän pommin skenaario
En ole koskaan pitänyt Tom Clancy -pelien juonista. Ne keskittyvät lähes poikkeuksetta korkealentoisten geopoliittisten uhkakuvien maalailuun päivänpoliittisen uskottavuuden ja inhimillisesti järkeenkäypien motiivien kustannuksella.
Blacklistin terrorijuoni on ilahduttava poikkeus. Juonen punainen lanka paljastuu heti pelin ensiminuuteilla, kun amerikkalaisunivormuihin naamioituneet terroristit räjäyttävät pomminsa Andersenin lentotukikohdassa Guamilla. Se on vasta esimakua, sillä säälimättömiä iskuja luvataan jatkaa niin kauan, että Yhdysvallat taipuu terroristien vaatimuksiin.
Terroristit vaativat luonnollisesti mahdottomia, sillä heille kelpaa vain amerikkalaissotilaiden täysimittainen kotiuttaminen kaikista maailman kolkista. Seuraavat iskupaikat on valittu jo etukäteen, mutta terroristit viittaavat niihin pirullisesti pelkillä koodinimillä. Amerikkalainen vapaus. Amerikkalainen ravinto. Amerikkalainen veri. Ota noista nyt selvää.
Kun muut turvallisuusviranomaiset esittävät parhaita arvauksiaan, Sam Fisher luottaa vaistoihinsa ja antaa palaa. Apunaan hänellä on jumbojetillinen huippuelektroniikkaa ja kourallinen uskollisia alaisia. Fisherin porukka on yhtä kuin Neljäs Kolonna, vastaterrorismin salaisista salaisin ykkösnyrkki.
Kansallinen hätätila ei lue lakia, joten Fisher saa tunnontuskitta tehdä mitä tykkää. Superagentin jälkeen vastuuketjussa seuraava on itse Yhdysvaltain presidentti. Fisher vaikuttaa holtittomalta. Lupia kyselemättä hän on valmis jäljittämään vaikka terroristien kytköksiä Iraniin.
Blacklistin juoni on Clancy-peliin hämmästyttävän simppeli ja toimii juuri siksi. Epätavallisen karismaattinen pääpahis ei ole haitaksi sekään. Avainkohdissa pelaajan on päätettävä Fisherin puolesta terroristipamppujen kohtalo – säästä tai teloita. Ne ovat raadollisia valintoja, jotka herättävät kysymyksiä pelintekijöiden motiiveista.
Lentävä tukikohta
Splinter Cell: Blacklist lainaa sivun Mass Effectien pelikirjasta. Jokaisen tehtävän päätteeksi Sam Fisher löytää itsensä Neljännen Kolonnan päämajasta, Paladin-nimisestä kuljetuskoneesta. Se tietää mukavaa hengähdystaukoa, jonka puitteissa voi jututtaa toraisaa miehistöä ja pirauttaa satelliittipuhelimella kotipuoleen.
Paladinin komentokeskusta hallitsee strateginen kartta, jonka äärelle kokoonnutaan miettimään terrorijahdin seuraavaa siirtoa. Seuraavan kampanjatehtävän ohella Sam Fisherilla on aina valittavanaan tukku sivutehtäviä.
Sivutehtävät eivät ole yhtään hullumpi idea, paitsi että ne jättävät yksinpelaajan täysin heitteille. Ilman co-op-kaveria sivutehtävät ovat suorastaan mielipuolisen vaikeita. Ennen loppuun pelatusta pääkampanjasta ansaittuja varusteita en onnistunut suorittamaan yhtäkään sivutehtävää kunnialla. Puolen tunnin systemaattisella hiippailulla kun ei välttämättä ansaitse ensimmäistäkään välitallennusta.
Agenttitoveri Briggsin kanssa suoritettavat sivutehtävät eivät ole yksinpelattavissa lainkaan, vaan ne vaativat kaverin apua. Sama koskee tavallaan myös Spies vs Mercs -sivutehtäviä, jotka pelataan todellisuudessa kahdeksan pelaajan moninpelinä.
**__Tämä on co-op-filleriä. Tässä kohtaa luonnehdin lyhyesti millaista on co-op Xbox Livessä. Sitten kun serverit torstaina/perjantaina pärähtävät käyntiin. Arvelisin, että se on semmoista bulkkitavaraa, mutta mistä sen tietää. Co-op-filler ends.__**
Melko suoraviivaisiksi laaditut sivutehtävät eivät saaneet sukkia pyörimään jaloissani, mutta tehtävien varsinainen pointti onkin niistä ansaittavassa rahassa. Varustautuminen on Blacklistissa kokonaan oma metapelinsä, eivätkä pelkät yksinpelikampanjan tienestit riitä läheskään kaikkeen.
Kaasua, agentti Fisher
Terrorisminvastaisen sodan ensimmäinen uhri on hiiviskelyn viattomuus. Kentät ovat näennäisesti suuria, mutta hiiviskelyn kannalta niissä on vaihtoehtoisia reittejä vain rajallisesti.
Sankari ajetaan toimintaympäristössään tuon tuosta niin ahtaalle, että ylimääräisten uhrien välttely tuntuu lähinnä teoreettiselta vaihtoehdolta. Selvästi kustannustehokkaampaa on vaania pimeässä kuin musta pantteri ja napsia muista erkaantuneet viholliset yksi kerrallaan pois päiväjärjestyksestä. Jos häly käy, niin sitten vetäydytään varjoisaan piiloon ja odotetaan tekoälypaniikin hälvenemistä.
Sam Fisherilla on periaatteessa kaikki työkalut inhimilliseen agenttitoimintaan. Savupommit, kyynelkaasu, nukutuskaasu, etälamautin ja takaapäin kolkkaaminen ovat keinoja siinä missä muutkin, mutta eivät erityisen tehokkaita. Ruumiiden siirtely ja piilottaminen on tehty Blacklistissa suorastaan piinallisen vaivalloiseksi. On ylivoimaisesti pienempi vaiva tappaa kaikki silminnäkijät.
Myönnettäköön, että Fisher saa toiseksi ylimmällä vaikeustasolla äkkiä siipeensä, kun viholliset ampuvat takaisin. Pelin alkupuoliskolla tulitaistelussa koviksi osoittautuvat viholliset ovat enemmän kuin riittävä kannustin varovaiseen pelityyliin. Jännäilyä kesti minulla tasan siihen asti, kun ostin pelissä ensimmäisen mustan pörssin rynnäkkökiväärini.
Mitä enemmän sijoitin rahaa aseisiin, sitä selvemmäksi kävi, että Blacklistia voi pelata kuin pahaista räiskintäpeliä. Viimeisissä kentissä heittäydyin niin hurjaksi, että puhdistin huoneita fosforikranaateilla. Kun niiden perään latasi vielä kyynelkaasua, niin hengissä selviytyneitä vihollisia pystyi ampumaan kuin kaloja tynnyriin. Se on jotain ihan muuta kuin lapsuuteni Splinter Cellia.
Rationaalinen toimija
Henkilökohtaisesti minulle on ihan sama, kuinka pitkälle hiiviskelypeli menee uhrien minimoinnissa. Se ei ole koskaan ollut oma pelityylini, vaan olin päinvastoin varsin tyytyväinen Blacklistin toimintapelimäisyyteen.
Rahojen laskeminen ja Sam Fisherin paperinukkemainen varustaminen vaikuttaa alussa tosi nokkelalta idealta, mutta pelin edetessä käy selväksi, että systeemi järkyttää vakavasti pelitasapainoa. Hiiviskelijälle riittää miltei loputtomasti rahareikiä, yhtä numeroa hiljaisempia saappaita ja sen sellaisia. Jopa pimeänäkölaseja on päivitettävä yksi ominaisuus kerrallaan. Sen sijaan hyökkäävään pelityyliin riittää yksi äänenvaimennettu rynsesteri.
Valinnanvapauden nimissä Sam Fisherin voi varustaa kuin John Rambon. Tetsarit täynnä ampumatarvikkeita ja käsikranaatteja on loppupään tehtävissä ainoa rationaalinen valinta.
Blacklistin räiskintäpelinä pelaamista hillitsee vain yltiömonimutkainen kontrolliskeema, jonka näppäinasetelmassa ei ole oikeastaan mitään tuttua. Hiiviskellessä se ei niin haittaa, mutta silloin kun minun pitäisi suoriutua vaikka hallitusta perääntymisestä, lopputuloksena on usein vain haparoivaa äkkikuolemista.
Sam Fisherin erikoisimpia toimintoja ovat maaleiksi merkittyjen vihollisten pikateloitus (näyttävää ja kätevää) ja nopeutettu suojasta suojaan eteneminen (kätevää, mutta välillä sihti osuu väärälle puolelle estettä). Erikoista on sekin, että mestariagentti Fisher ei olekaan mikään mestariampuja. Miehen sihtiin voi luottaa vain lähietäisyydeltä, kaukolaukauksissa joutuu aina jännittämään, ampuuko kehäraakki taas ohi sihdin.
Gitmo kutsuu
Nettiä selaamalla konsensus näyttää olevan, että laskuni oli pehmennetty. Blacklist on ilmeisesti peruuttanut Convictionin toiminnasta kohti sitä klassisempaa Splinter Cellia. Silti Tom Clancy’s Splinter Cell: Blacklist on ristiriitaisimpia pelikokemuksiani pitkään aikaan. Parhaimpina hetkinään se on mitä briljantein fuusio hiiviskelypelien ja toimintapelien parhaista piirteistä. Heikoimmillaan peli unohtaa jopa klassisen kolmannen persoonan kuvakulmansa ja muuttuu piinallisen huonoksi ensimmäisen persoonan räiskintäpeliksi. Onneksi nämä kohtaukset eivät ole kovin pitkiä.
Blacklistin vahvimmat hetket ajoittuvat pelin puoliväliin. Sam Fisherin pako Guantanamosta (en paljasta syytä) ja röyhkeän uhkarohkea vierailu Iranissa ovat silkkaa hiiviskelyparhautta. Guantanamossa tiukat voimankäytön säännöt lisäävät kuumotusta, vankileiriä valvovia maanmiehiä kun ei saa vapaasti paiskoa kuonoon.
Valitettavasti Blacklist hukkaa lopussa sielunsa ja kääntää räiskintänupit kaakkoon. Sen jälkeen näkymätön kostaja on vain yksi toimintasankari muiden joukossa, eikä vanhan koulukunnan Splinter Cell -faneja enää lepytetä edes masokistisella Perfectionist-vaikeustasolla.
Tuomas Honkala
82
