Kelit kylmenevät mutta aprillia, aprillia vaan pakkasukolle: pleikkarilla Apriliani ajokausi ei lopu koskaan.
Milestone-tiimin Ride-sarja vastaa prätkäpelien Gran Turismoa, jossa ajetaan tavallisten kuolevaisten hankittavissa olevilla tuotantopyörillä. Premium-perheauton hinnalla saa jo hyytävän nopean nollasta kymmenessä sekunnissa hautaan -ohjuksen, kuten Ride 2:n turboahdetun kansikuvarakkine Kawasaki Ninja H2R:n.
Oikeasti en sellaisella hirviöllä uskaltaisi päästellä pidäkkeettömästi edes suoralla tiellä, mutta onneksi videopelissä kuolemanvaara on huomattavasti pienempi.
Raid Raid Radallaaa
Tarjolla on runsaasti erilaisia naku-, kyykky- ja klassikkopyöriä plus kourallinen supermotoja, kaikenlaista Yamahoista Trumppien kautta harvinaisiin erikoismerkkeihin. Jättiskoottereita ja customeita ei näissä kekkereissä nähdä.
Ajomallinnus on Valentino Rossi the Gamesta tuttua hyvää semirealistista tasoa, eli mopot tuntuvat mopoilta, eivät mopon näköisiltä autoilta. Prätkällä ajofysiikka kiteytyy kurvien ajolinjoihin, joita ei kesken mutkaa enää muuteta ilman merkittäviä vauhdin ja sijoituksen menetyksiä. Jos kaarteessa vatuloi voimakkaasti kaasulla, jarrulla ja/tai vaihteilla, motskari kellahtaa nurin. Padikaahailija voi surutta tarttua haasteeseen, sillä virtuaalimopoilu ei ole välineurheilua.
Asiallinen ratasetti sisältää kestosuosikkini Nordschleifen ja kourallisen kiinnostavia ensituttavuuksia kuten korkeuserojen värittämä Sugo Japanissa ja ihqusti kaarteleva Almeria Espanjassa. Todella isot papukaijamerkit myönnän 14 kilsan huippunopealle North West 200 ja Ulster Grand Prix -maantieradoille Irlannissa, jotka buustaavat toivettani nähdä legendaarinen Isle of Man TT -rata joskus pelissä. Ratapintojen pienet nyanssit eivät ole Assetto Corsa -tasoa, mutta harvassa pelissä onkaan.
Ride 2 täydentää baanavalikoimaansa mielikuvitusradoilla. Hyvien reaalimaailmasta lainattujen ratojen vastapainoksi keksityt radat ovat geneerisiä ja kulissimaisia, lyhyesti sanoen pelimäisiä, ikään kuin puoliautomaattisen editorin tuloksia. Maantiepätkät ovat luonnottoman tasapaksuja ja Miamin kaupunki puuduttava laatikkokokoelma. Miksi vaivautuisin opettelemaan ratatylsimyksiä, joita en taatusti enää koskaan näe?
Tuppi nurin
Uramoodissa ajetaan tietyn teholuokan ja tavoiteajan time trialeja, ohitteluun keskittyviä ratapäiviä, perinteisiä kisoja ja aika-ajon muunnelmaa perfect trajectorya, jossa radoilla on tietyökartioista viritettyjä lisäshikaaneja ja kaarroksia. Sladittavat supermotot ovat mukavaa vaihtelua tavalliselle rata-ajolle. Ja nimenomaan tavallisilla radoilla, sillä supermotojen mikroautosukuiset mikkihiiriradat ovat melkein yhtä syvältä kuin liikenteessä keulivat prätkäkuskit.
Taitoa vaativa ajaminen oli kivaa, kunhan en vain erehtynyt liian riuskojen muoviluotien sarviin, sillä vastus vaatii yritystä hitaammissakin luokissa. Tosi nopeilla masiinoilla jouduin kelaamaan melkein joka mutkan viisi kertaa, että pärjäsin, helpoimmalle tasolle kun en kehdannut AI:ta laittaa. Koneen kuskien vaikeustason nostoon ja ajoapujen vähentämiseen houkutellaan krediittibonuksilla, mikä on ideana hyvä, mutta bonukset ovat niin mitättömiä, että en innostunut koettelemaan rajojani.
Moninpelissä vastuksen tasolle ei voi mitään – monessakin mielessä, sillä helpon radan kakkossijaa ylempänä en patsastellut. Osin syynä lienee usein vapaasti valittavat ajoavut, joita käytän perinteisesti kitsaasti, nettikisa tai ei. Oikeana ongelmana näen liian nopean resetin radalle kaadon jälkeen: yli äärirajojen vetävä, usein kaatuileva kuski päihittää varomaisemman, pystyssä pysyvän (hep!) kuskin. Prätkät kiihtyvät niin nopeasti, että hitaasti vedettävässä kurvissa kippaamisella ei ole juuri merkitystä. Pari kolme sekuntia lisää rangaistusta ei olisi mitenkään pahitteeksi.
Nettitekniikka perustuu vanhanaikaisiin auloihin, eli radalle saapuu yleensä korkeintaan kuudesta kahdeksaan ihmiskuskia. Väkeäkään ei edes julkaisun tuntumassa ollut linjoilla parhaaseen ilta-aikaan kuin muutamia kymmeniä, mikä ennustaa nettipelin nuupahtamista parissa kuukaudessa.
Vanhahtava tekninen vire näkyy myös maisemissa, sillä Valentino Rossi the Gamen tapaan Ride 2:sta voisi luulla PS3-peliksi, jos ei huomaa pitkää piirtoetäisyyttä. Latteasta valaistuksesta ja alavireisestä efektirekisteristä huolimatta ruudunpäivitys ei ole silkinpehmeää. Aika päivittää pelimoottori, Milestone?
Ride 2 pyrkii motskarien Gran Turismon asemaan ja kilpailun puutteessa arvonimi täytyy sille myös myöntää. Mutinasta ja kitinästä huolimatta pidin Ride 2:sta enemmän kuin Valentinosta selvästi laajemman pyöräpaletin ja huomattavasti kiinnostavamman ratasetin ansiosta.
Onhan tämä moottoripyöräpeliksi hyvä, mutta tälle radalle saisi tulla enemmän kilpailijoita.
Ride 2
Arvosteltu: PS4
Saatavilla: Xbox One, PC
Milestone
Moninpeli: 2-12
Ikäraja: 3
81
