Tietokonerikoksilla on tapana saada lehdissä runsaasti palstatilaa. Mutta mitä sanalla tietokonerikos oikein tarkoitetaan?
Ovatko bittivarkaat roistoja, uhreja vai sankareita
Voidaanko puhua tietojärjestelmään murtautumisesta, jos kuka tahansa pääsee pienellä yrittämisellä järjestelmään sisään?
Onko piratismia kopsata kaverilleen teksturinsa viimeisin versio, äänittihän hän minulle viime viikolla Akiran soundtrackin?
Miksi boksin pitäjä on vastuussa, jos joku jättää hänen kiintolevylleen kaupallisen ohjelman kopion, ja joku toinen imuroi sen sieltä itselleen?
A ja 1
Tietomurroista saa hyviä otsikoita, mutta miten määritellä tietomurto? Jos joku käy vieraassa tietojärjestelmässä ja poistuu ilman sen kummempia toimenpiteitä, häntä ei välttämättä kiinnijäätäessä rangaista, mutta tietokoneet ja muut laitteet jäävät helposti tutkinnan ajaksi takavarikkoon varsin pitkäksi aikaa. Kymmenien tuhansien markkojen arvoisten laitteiden takavarikointi on varsin huomattava rangaistus, semminkin, jos kyseisiä laitteita tarvitaan opiskeluun tai elannon ansaitsemiseen. Opiskelijan tai koululaisen tuloilla vastaavaan sakkorangaistukseen saa kasata vinon pinon päiväsakkoja.
Vaan entäs sitten tuomitut tapaukset. Kuinka suuri vastuu on tietojärjestelmään murtautuneella crackerilla, jos sitä verrataan kelvottoman tietosuojan suunnitelleeseen järjestelmän kehittäjään? Ei kukaan jätä kotinsa ovea selkosen selälleen lähtiessään lomamatkalle, mutta yrityksen tahi viranomaisen tärkeät tiedot voivat olla kenen tahansa peukaloitavissa. Vai mitä sanotte allekirjoittaneen nuoruudensynnistä, tunkeutumisesta erään sanomalehden tietojärjestelmään käyttäjätunnuksella A ja salasanalla 1. En olisi jäänyt edes kiinni, ellei päätteen käynnistäminen olisi kytkenyt virtaa kellarissa sijainneeseen massamuistivarmistimeen, joka ei sammunut päätteen sammuessa. Tuohon aikaan kyseiset laitteet tapasivat lämmetä liikaa ollessaan pitkään päällä. Nippa nappa, ettei koko lehden tilaajatietokanta hävinnyt savuna ilmaan.
Tai entäs sitten tämä suuri suomalainen "hakkeri"-oikeudenkäynti. Kukaan ei ole tullut kertoneeksi, miten nämä "hakkerit" alun alkaen pääsivät järjestelmään sisälle. Siinä kävi nimittäin niin, että eräs järjestelmän luvallinen käyttäjä yritti loggautua vanhalta paperipäätteeltä järjestelmään, mutta kirjoitti login-käskyn väärin, jolloin salasana kaiuttui takaisin - ja tulostui paperille, jonka kyseinen käyttäjä heitti sellaisenaan roskapönttöön. Arvannette loput. Kyseistä salasanaa ja laajat oikeudet omannutta käyttäjätunnusta käytettiin kuukausia erään resursseja ahmivan monen pelaajan verkkopelin pelaamisen, sillä peli söi tavallisen opiskelijan rajatun käyttäjätunnuksen keskusyksikköaikakiintiön muutamassa hetkessä. Järjestelmän ylläpito tiesi salasanan vuotaneen ja yritti eri tavoin sulkea vieraat käyttäjät järjestelmän ulkopuolelle, mutta ei vaihtanut salasanaa.
Lopulta kyseinen salasana levisi sitten myös sellaisiin käsiin, jotka tekivät sillä pelaamisen ohella pientä jäynää. Vasta sitten asialle ryhdyttiin tekemään jotain, mm. rikospoliisin voimin.
Myöskään taannoin huomiota herättäneen Internet-madon lähettäjä ei todellisuudessa syyllistynyt kuin ohjelmointivirheeseen. Hänen ohjelmansa piti vain selvittää, kuinka laaja Internet oikein on (kukaan ei tunnu tietävän sitä täsmälleen), mutta tämä itseään tietojärjestelmästä toiseen kopioiva ohjelmanpätkä alkoikin lisääntyä hallitsemattomasti ja hyydytti koko kansainvälisen tietoverkon toiminnan. Ohjelma käytti hyväkseen Internetin ylläpitoon käytettyihin ohjelmiin tarkoituksella jätettyä porsaanreikää, joka on sittemmin toki tukittu. Mutta kuinka monta reikää on vielä jäljellä? Tämä vain sattui olemaan yleisessä tiedossa.
Pelko on aseesi
Kun yhteiskunnan valtakerros ei ymmärrä rikosta, tuomio on ankara. Tietotekniikan ymmärrys on edelleen tässä maassa varsin heikoissa kantimissa, etenkin valtaapitävässä ikäluokassa. Siitä ei ole kauankaan, kun Amerikoissa tehdyssä tutkimuksessa huomattavan osan keski- ja ylempään johtoon kuuluneista henkilöistä todettiin kärsivän fyysisistä oireista kuten kämmenten hikoilusta ja pulssin kohoamisesta, jos he joutuivat tietokoneen kanssa samaan huoneeseen!
Kenties bittirosvoissa onkin kaikkein pelottavinta se, että he ovat usein nuoria, eivätkä ole vielä ehtineet saada muodollista koulutusta, jota vanhempi ikäpolvi pitää edellytyksenä sille, että osaa ja ylipäätään saa tehdä yhtään mitään. Ei ihme, että he tuntevat itsensä jälkeenjääneiksi reliikeiksi uudessa uljaassa maailmassa.
Parhaiten tämä ymmärryksen kuilu käynee ilmi Steve Jackson Games -yhtiön tapauksessa. Yhtiön suunnittelijat olivat kehittämässä uutta cyberpunk-roolipeliä, kun Yhdysvaltain salainen palvelu kiinnostui heistä. SJG oli nimittäin kerännyt peliinsä aineistoa tietoverkon alueilla, joita salainen palvelu piti silmällä juuri tietokonerikollisten löytämiseksi.
Eipä aikaakaan, kun FBI kolkutti Steve Jackson Gamesin ovelle ja takavarikoi yhtiön tietokoneet sekä kaiken uuteen peliin liittyvän aineiston. Se kun ei FBI:n mielestä ollut mikään peli, vaan tietokonerikollisille tarkoitettu opas, joka vain oli naamioitu peliksi. Se että pelin säännöissä puhuttiin mm. piuhojen kytkemisestä suoraan tietokoneesta aivoihin, katusamuraista sun muusta, sai tutkintaa johtaneen poliisin selittämään SJG:n asianajajalle, että tämä ei ole leikkiä, tämä on täyttä totta.
Ja vaikka Steve Jackson Games todettiin syyttömäksi, viranomaiset eivät ole palauttaneet takavarikoimiaan dokumentteja, ja palautettujen tietokoneidenkin kiintolevyt oli tyhjennetty. SJG onkin joutunut tekemään kaiken alusta uudelleen, mutta onneksi peli on käynyt syntyneen kohun myötä hyvin kaupaksi. Mikä ei ilmeisesti ollut FBI:n alkuperäinen tarkoitus.
Piraatteja, onko heitä
Tietokoneohjelmien laiton kopiointi on itse asiassa vain jäävuoren huippu, mitä tulee digitaalisen tiedonvälityksen mukanaan tuomiin tekijänoikeusongelmiin. Vanhaan hyvään aikaan esimerkiksi äänilevyä tai kasettia ei voinut kopioida kovin moneen otteeseen ilman erikoislaitteita. Niinpä ammattimaiset piraatit oli helppo saada kiinni ja oikeuden eteen. Lisäksi kopioiden laatu oli mitä oli, minkä jokainen Kyproksella tai Thaimaassa vieraillut turisti voi tuliaistensa avulla todistaa.
Mutta digitaalinen signaali ei muutu, vaikka sen kopioisi kuinka moneen otteeseen. Niinpä ongelmana esimerkiksi tietokoneohjelmien tapauksessa eivät ole ammattimaiset kopiopajat vaan me kaikki. Minä ostan esimerkiksi hyvän pelin, ja päätän ottaa siitä kopion vain parille parhaalle ystävälleni, jotta ohjelman tekijätkin saisivat rahansa. Vaikka näillä ystävilläni ja heidän ystävillään olisi aivan yhtä korkea moraali eli he eivät kopioi ohjelmaa kuin parille luotettavalle kaverilleen, ja niin edelleen, kymmenennen kaverin kohdalla liikkeellä on jo pari tuhattu laitonta kopiota (1+2+4+8+...).
Sama uhkasi käydä joitakin aikoja sitten musiikkiteollisuudelle, kun laitevalmistajat aikoivat tuoda markkinoille digitaalisen kasetin, DATin. DAT tuli toki kauppoihin, mutta sen näytteenottotaajuutta muutettiin siten, että se ei ole sama kuin CD-levyillä. Lisäksi kaikki DAT-laitteet ovat varustelultaan ja hinnaltaan ammattilaistasoa, vaikkei mitään estettä riisutun, kohtuuhintaisen mallin valmistamiselle ole olemassa. Paitsi se, että CD-levyjen myynti rom
ahtaisi ihmisten kopioidessa levyn nauhalle ja nauhan edelleen yhä uudelleen, äänen laadun siitä lainkaan kärsimättä.
Näin multi- ja hypermedian aikakauden kynnyksellä ei voi kuin ihmetellä, miten tässä loppujen lopuksi käy. Ensimmäiset tietokoneelle siirretyt kirjat (esim. Hitchhiker's Guide to the Galaxy) ovat jo myynnissä, kiintolevyjen kasvaessa musiikin digitoiminen CD-levyiltä tietokantoihin ja jakelu edelleen on yhä helpompaa, tietoverkot ovat pullollaan eri lähteistä digitoitua grafiikkaa, ja ensimmäisiä elokuvia ollaan siirtämässä digitaaliseen muotoon. Eli kannattaako kenenkään kohta tehdä enää yhtään mitään, kun kaiken voi kopioida parille hyvälle kaverille, jotka kopioivat sen edelleen vain luotettaville ystävilleen...
Akira on ylitse muiden
Tällä palstalla on ollut aiemmin puhetta mm. japanilaisesta sarjakuvasta, mangasta. Mangasta on kuitenkin mahdotonta saada kunnon käsitystä, jos ei samalla tutustu myös japanilaiseen piirroselokuvaan, animeen.
Japanissa niin tytöt kuin pojat, miehet kuin naisetkin katsovat piirrettyjä elokuvia ja televisiosarjoja, joita tuotetaan uskomattomia määriä. Aihepiirit vaihtelevat herttaisista Muumeista aina äärimmäiseen seksiin ja väkivaltaan. Eikä japanilainen animaatio länsimaiseen tapaan karta vaikeita tai vakavia aiheita.
Länsimaissa Anime on pysynyt suppean harrastajapiirin omituisuutena, sillä lännessä kaiken animaation uskotaan olevan lastenkulttuuria. Kaupalliseen levitykseen päässeitä anime-elokuvia on vähän, ja niistäkin osa on leikelty torsoiksi. Amerikkalaisten elokuvayhtiöiden on mahdotonta käsittää, että piirrettyä elokuvaa ei välttämättä ole tarkoitettu alakouluikäisille. Niinpä moni anime on pilattu käännöksen yhteydessä poistamalla siitä kaikki lasten vanhempia mahdollisesti arveluttava materiaali.
Toisaalta myös täysin turvallinen satu voi joutua silpomisen kohteeksi. Esimerkiksi kaunis ja herkkä Nausicaa and the Valley of the Wind turmeltiin leikkaalla pois 20 minuuttia turhanaikuista pohdiskelua ja maisemakuvia. Myös ajatuksia herättävä dialogi kirjoitettiin uusiksi. Pisteeksi iin päälle elokuvan nimi muutettiin muotoon Warriors of the Wind.
Yksi on kuitenkin ylitse muiden, kun on puhe animesta - Akira. Akiran manga-versiota kehuttiin jo taannoin, mutta sarjakuvan pohjalta tehty elokuva on aivan oma lukunsa. Se on onnistunut lyömään itsensä läpi jopa lännessä eli englanniksi käännettyjä videoita on suhteellisen helppo löytää. Suomessa Akiran voi yrittää löytää elokuvafestareiden ohjelmistosta.
Jos joku tuttava lähtee käymään Englannissa, tuliaisiksi kannattaa tilata Akiran Collector's Edition, joka on duppauksen asemesta tekstitetty englanniksi. Akiraa ja muita anime-videoita voi yrittää ostaa myös postimyynnistä, vaikka tällöin joutuukin maksamaan reippaahkon tullin. Oma hovihankkijani on Anime Projects -niminen putiikki, jolta voi tiedustella toimitusehtoja osoitteesta 64 Stanley Mead, Bradley Stoke, Bristol BS12 OEG.
Lisää tietoa animesta voi etsiä esimerkiksi Kulttuurivihkot numero 3-4/92:sta tai Aikakone-lehdestä 1/93.
