Pelaamista ei ensimmäiseksi mielletä hyödylliseksi tai opettavaiseksi. Olisikohan vähitellen aika muuttaa käsityksiä tai jopa alkaa kieltämisen sijaan ottaa peleistä hyöty irti opetuksessa?

Tämän kolumnin kirjoittamisesta ei tahtonut tulla mitään. Ahmin paraikaa Dan Brownin kutkuttavaa hittikirjaa Da Vinci koodi, enkä malttaisi jättää sitä hetkeksikään käsistäni. En ole taatusti ainoa, joka palaa halusta selvittää, mikä kirjan ovelasta vyyhdistä faktaa, myyttejä ja fiktiota todellisuudessa pitää paikkansa. En ihmettelisi, jos teologiaa ja historiaa opiskelemaan pyrkivien määrä nousisi hetkellisesti. Tälläkin hetkellä Pariisin Louvressa jonotetaan Da Vinci koodi -kiertokäynteihin, joissa esitellään kirjan käsittelemiä taideaarteita.

Historian opetus kaipaisi enemmän Da Vinci koodin kaltaista popularisointia ja polemiikkia. Minulle pelit ovat olleet valtaisa innostaja historian kaiveluun. Kaivelu on kuitenkin tapahtunut omaehtoisesti ja kauan sen jälkeen, kun luin historiaa koulussa. Minun aikanani historian opetus yläasteella ja lukiossa oli tylsistyttävää vuosilukujen ja rajaviivojen tankkaamista. Ikään kuin olisi ehdoin tahdoin yritetty tehdä kiehtovista aiheista mahdollisimman puisevia.

Miksei kerrottu ihmisistä, ajoista ja tavoista? Millaista oli tavallisen ihmisen elämä keskiajalla? Kaikki tuo on pitänyt selvittää jälkikäteen ja kaikissa sytykkeenä ovat olleet pelit.

Selasin pikaisesti läpi Pelit.fi:n arvosteluarkiston ja kieltämättä pelien sisältö oli masentavaa katseltavaa. Sotaa, tappamista ja urheilua. Silti seassa on enemmän kuin kahden käden sormilla laskettava määrä pelejä, joissa käsitellään historiaa muutenkin kuin pelkkinä taisteluina ja ajanjaksoina, joiden päälle voi liimata mitä tahansa satuja.

Kipinä pintaraapaisulla

Koska pelit ovat viihdettä, ei niissä voi upota kovin syvälle historiaan, mutta muutamissa tapauksissa historia on esitetty niin jännittävästi, että ne suorastaan kerjäävät kaivamaan lisää tietoa. Peli toimii ikään kuin uteliaisuuden sytykkeenä vilauttamalla vähän ja houkuttelemalla riisumaan lisää.

Siltä varalta, että joku historianopettaja sattuisi lukemaan jorinoitani, kerronpa muutamia esimerkkejä siitä, millaiset pelit ovat minut innoittaneet hankkimaan hyllymetreittäin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.

Menestynein historian popularisoija peleissä on Sid Meier ja tunnetuin työ koko ihmiskunnan historian kattava Civilization. Myönnettäköön, peli käsittelee laveaa aihettaan pintapuolisesti ja yleistäen, mutta pinnan alla on yllättävän paljon mainiosti kirjoitettuja kuvauksia monista varsin tuntemattomistakin kulttuureista ja ajan ilmiöistä. Antiikin ihmeet, ihmiskunnan kehitystä muovanneet keksinnöt, merkkihenkilöt ja uskonnot tulevat Civilizationin kanssa tutuiksi kuin vahingossa.

Sid Meierin muu tuotanto rajaa aiheensa tarkemmin. Colonization loi elävän kuvan Yhdysvaltojen tiestä itsenäisyyteen. Koulussa Englannin, Ranskan ja siirtolaisten kolmiodraamaa ei juuri käsitelty, mutta Colonizationin myötä kuva Amerikan historiasta oli paljon rikkaampi kuin vain intiaanisodat ja villin lännen sankarit.

Meierin ja Brian Reynoldsin yhteinen Gettysburg laajensi kuvaa Yhdysvaltain sisällissotaan. Sen pariksi sopii täydellisesti saman niminen elokuva. Yhdysvaltojen reissuilla on tullut vierailtua parissakin itsenäistymistä ja sisällissotaa esittelevässä museossa, joissa muuten ei olisi tullut käytyä.

Creative Assembly on luonut kokonaisen tuotemerkin keskittymisestä yhdessä pelissä vain tiettyyn aikaan tai kulttuuriin. Total War -sarjan ensimmäinen osa Shogun tekee nimensä mukaisesti elävän kuvan Japanin historian myrskyisimmistä vaiheista. Medieval on aika lailla laveampi eepos, kattaen klassisen keskiajan ristiretkistä renessanssiin. Viking Invasion rajaa aiheensa Brittein saarten kiinnostavaan varhaiskeskiaikaan roomalaisten lähdöstä viikinkien aikaan.

Medieval ja Viking Invasion ovat enemmän kuin mitkään muut pelit pakottaneet minut ahmimaan kirjoja ristiretkistä, temppeliritareista, kelteistä, bysantista ja Englannin värikkäästä kulttuurien ristisiitoksesta. Pelit ja kirjallisuus ovat alkaneet elämään jännässä symbioosissa. Peli herätti tiedonjanon ja sitä mukaa kun janoa sammuttaa kirjoista, peli saa lisää lihaa luidensa ympärille. Pelissä ehkä vain lyhyesti taustoitetut henkilöt ovatkin yhtäkkiä oikeita ihmisiä omine tarinoineen, ja yksittäisten taisteluiden ja tapahtumien merkityksen pystyy laittamaan oikeisiin mittasuhteisiin.

En liene ainoa, jonka mielestä todellisuus on joskus tarua ihmeellisempää. Total War -sarjan Rooman historiaa käsittelevästä kolmannesta osasta on tulossa valtaisa hitti. Kun tämä lehti on ulkona, Rome on vastikään ilmestynyt ja minä olen luultavasi sulkeutunut viikoiksi ulkomaailmalta. Total War -sarjan suosio osoittaa, ettei pelaajia tarvitse aina aliarvioida ja historiaa voi käsitellä peleissä älykkäästi.

Jos Civilization on historian alkeet ja Total War jatkokurssi, ruotsalaisen Paradoxin työt ovat tämän lajin loppututkinto. Paradoxin peleistä Europa Universalis käsittelee renessanssin aikaa ja Victoria pelkästään 1800-lukua. Onpa seassa vain Ruotsin suurvalta-aikaan keskittyväkin peli. Paradoxin tuotoksissa paino on huomattavasti enemmän politiikassa, diplomatiassa ja taloudenpidossa, eikä niinkään sodankäynnissä. Crusader Kings keskittyy ansiokkaasti näyttämään, miten keskiaikainen feodaalijärjestelmä toimii ja miten valtaisa merkitys perimyksellä oli. Harva oppikirja pystyy havainnollistamaan asian yhtä selkeästi.

Hyviä esimerkkejä piisaa. Impressions teki aikoinaan hyvää jälkeä antiikin sivilisaatioiden parissa. Caesar, Zeus, Pharaoh ja Emperor loivat elävästi yksi kerrallaan näperreltäväksi Rooman, Kreikan, Egyptin ja Kiinan. Harmillisen vähän tunnettu Patrician-sarja on käsitellyt hansakauppaa.

Opettajat oppiin

Uutisia lukemalla saa sellaisen käsityksen, ettei historia koululaisia juuri kiinnosta, niin huonoa on edes tärkeimpien tapahtumien tuntemus. Miksei kouluissa ole ymmärretty käyttää pelejä opetuksen elävöittäjänä ja tiedonjanon herättäjänä? Jos kerran suuri osa kouluikäisistä viettää vapaa-aikansa tietokoneen ja pelien parissa, olisi loogista päätellä, että yhdistämällä ohjatusti tiedon ja pelaamisen voisi opetuskin kiinnostaa uudella tavalla.

Umpimielisen kieltämisen sijaan olisi ehkä syytä nähdä pelit uhan sijasta mahdollisuutena. Ei tietenkään vapaamuotoisena pelailuna, vaan ohjattuna toimintana sopivasti kulloiseenkin aiheeseen rajaten. Se vaatisi opettajilta perehtymistä ja sopivasti poikkitaiteellista asennetta, mutta nykyisessä järjestelmässä on tulosten valossa joka tapauksessa parantamisen varaa.

Mahtaisivatko syynä olla ennakkoluulot ja pelaamisen tärvääntynyt maine pelkkänä väkivallalla mässäilynä? Ehkä useimmat opettajat kuuluvat siihen sukupolveen, jota pelit eivät kiinnosta ja joiden ainoa kosketus peleihin on raflaavien otsikoiden kautta? Otsikoissa kun muistetaan aina kertoa pelien väkivaltaisuudesta, muttei vahingossakaan mainita, että on myös paljon älykkäitä ja herra paratkoon, jopa opettavaisia pelejä.