Stephen Hawkingin mukaan kaikki mahdolliset historiat ovat olemassa samaan aikaan. Hawking tarkoitti väitteellään koko universumia, mutta lausui tietämättään totuuden peliarvosteluiden arvosanoista.
Moi. Nimeni on Aleksandr Manzos ja olen toiminut Pelit-lehden avustajana kohta kolme vuotta. Sinä aikana olen historiikkien ja muiden ohella kirjoittanut yli 50 peliarvostelua. Siis sellaista yhden pelin arviointiin keskittyvää tekstiä, jonka perässä on kaksinumeroinen luku.
Voin ihan rehellisesti sanoa rakastavani tätä hommaa. Peliarvostelijoiden työlle on ollut tapana naureskella: pelaavat päivät pitkät ja saavat siitä rahaakin, ne siat! Pädin renkutus palkkakuittia vastaan ei kuitenkaan ole se päämotivaattori. Työhön kannustaa enemmän pelailua seuraava kirjoitustyö ja omien ajatusten pukeminen sanoiksi. Raha on tietysti kiva asia, mutta vasta kun joku Pelit.fi:n foorumeilla kertoo viihtyneensä tietyn tekstin parissa tai tarttuneensa sen ansiosta johonkin peliin, tuntee saaneensa todellisen palkintonsa.
Mahdollisuus tuoda julki hyviä tai muuten vain mielenkiintoisia pelejä, siinä lyhykäisesti syy, miksi minä tätä työtä teen. Vaikka tekstin naputtelu tuppaa usein venymään aamuyön tunneille ja vaatii jatkuvaa itsensä haastamista, lopussa odottaa aina tyytyväinen fiilis. Jes, kyllä tämä duuni vaan on mahtavaa!
Sitten tulee aika jakaa pisteet.
Nuoren avustajan kärsimykset
Pisteet eivät lakkaa puhututtamasta. Peli X sai liikaa pisteitä. Peli Z sai liian vähän pisteitä. Koko arvosteluasteikko on vinksallaan! Pistekeskustelu ei koskaan kokonaan laannu, se vain vetäytyy välillä kuin vuorovesi. Ja sitten taas pärskähtää.
Pisteyttäminen on epäilemättä hankalin ja turhauttavin osa koko arvosteluprosessia. Pahimmillaan 10 000 merkin tekstimassa pitää vangita yhteen lukuun, joka kertoo yhdellä silmäyksellä pelin laadun ja on samalla kuin ihmeen kaupalla vertailukelpoinen muun maailman pelimedian kanssa. Haaste ei sinänsä ole ongelma, koska pisteytys on osa työnkuvaa ja myös sen hallinta vaaditaan. Hra O. kurvaa paikalle, kun pisteet saavat lukijoiden silmissä liian ison painoarvon.
Pisteiden asettaminen arvostelutekstin edelle on tulella leikkimistä, koska arvosanoja vaivaa objektiivisuuden ja lopullisen totuuden illuusio. Mitä tarkempi asteikko, sitä enemmän harha paisuu. Jos kuvailen peliä kolmen tähden kokemukseksi, vastaanotto on neutraali. Mutta jos arvosana on vaikkapa, ööh, 659/1000, alkavat aivot raksuttaa. Eihän näin yksityiskohtaista arvosanaa voi antaa ilman taustalla ruksuttavia lähes tieteellisiä laskelmia ja pohdiskeluja, eihän?
Tööt! Väärin meni. Kaikenlaisten kulttuurituotteiden, myös pelien, arvottaminen on lähempänä henkimaailman asioita kuin eksaktia metodiikkaa. Jos peliarvostelijat ovat 2000-luvun alkemisteja, täydellisesti kalibroitu arvosteluasteikko on heidän viisasten kivensä, jota hipaisemalla jokainen peli saa salaisen, todellisen arvosanansa.
Sellaista ei tietenkään ole, eikä voi olla, koska pisteytyksessä pyritään naittamaan yhteen kaksi toistaan hylkivää konseptia: subjektiivinen, fiilispohjainen mielipide ja kylmä numerofakta. Näiden yhteentörmäyksessä vaikuttaa pitkä lista muuttujia ja vaikuttajia, jolloin jokaisesta peliarvostelusta tulee melkein peli itsessään.
Todistusaineisto A: Deadly Premonition
Kurkistetaanpa kulissien taakse. Noin kaksi vuotta sitten arvostelin japanilaisen kauhuelämyksen nimeltä Deadly Premonition (Pelit 1/11). Käytännössä jokainen peliä kokeillut kriitikko ja pelaaja on ollut yhtä mieltä siitä, että siinä on välillä surkeaa lähentelevä pelattavuus, sukupolven jäljessä oleva toteutus, sekä roppakaupalla hölmöjä suunnitteluratkaisuja ja hiomattomia särmiä. Kuulostaa kuukauden kakkapeliltä, eikö vain?
Annoin DP:lle suosituslätkällä koristellut 89 pojoa (director’s cut -versiossa 91, mutta toimitus korjasi oikeaan suuntaan). Kunnianhimoinen tarina, uniikki tunnelma ja täysin toisesta maailmasta revitty luova hulluus olivat niin vahva yhdistelmä, että pystyin katsomaan vikoja läpi sormien.
Objektiivisesti arvioituna Premonitionin olisi pitänyt saada kymmenisen pistettä vähemmän, mutta miten sellaisen voi tehdä yhdelle vuoden parhaista pelikokemuksista? Jos peli on ilmiselvästi monelta osin kökkö, mutta viihdyttää aivan kympillä ja jättää lähtemättömän muistijäljen, eikö siitä kuulu palkita erinomaisella pistepotilla?
Yhtä hyvin Deppis olisi voinut mennä arvostelijalle, jolle rautainen pelattavuus on ykkönen ja tarinapuoli täysin yhdentekevä, jolloin oltaisiin kolkuteltu pistetaulukon toista äärilaitaa. Näin teki muun muassa amerikkalainen pelisivusto IGN: ”Kamalat kontrollit. Kamala rytmitys. Kamalat ääniefektit. Kamala visuaalinen anti. 20 pistettä.”
Todistusaineisto B: Yesterday
Tuoreempi esimerkki ristiriitaisesta pisteytystilanteesta löytyy kesäkuun lehdestä, jossa naulitsin Pendulo Studiosin seikkailupelin Yesterdayn laimealla 55 pisteen saaliilla. Kas kummaa, valtaosa netin seikkailufaneista näyttää viihtyneen Eilisen parissa, ja onpa moni kriitikkokin kehunut peliä! Jo samalla sivulla oman arvosteluni kanssa tuhat ja yksi seikkailua arvostellut monsieur Kuutio tarjosi oman, huomattavasti positiivisemman mielipiteensä pelistä (77 pointsia, kiitos kysymästä).
Nykyisillä point & click -standardeilla mitattuna Yesterday ei välttämättä olekaan hassumpi naksuttelu. Vielä joitain vuosia sitten minäkin olisin voinut kenties nauttia Pendulon hölmöstä trilleristä, mutta henkilökohtainen sietokykyni sattui olemaan täynnä ja kamelin selkä katkesi peliä väännettäessä. Yhtäkkiä en enää jaksanutkaan innostua vanhojen Sierra-seikkailujen tasoisesta sekoilusta, kun parempaakin on päässyt kokeilemaan.
Yleisen mielipiteen mukaan ihan mukiinmenevä Yesterday sai minulta tylyn tuomion, koska huomasin olevani kypsä koko mukiin. Samalla arvosana valahti pohjamutiin, vaikka muutamaa pistettä korkeampi saldo ei olisi sekään ollut aivan väärin.
Tekstuaalinen vallankumous
Kaikki tämä ei tarkoita, ettenkö seisoisi täysin Deadly Premonitionille, Yesterdaylle ja muille antamieni pisteiden takana. Päinvastoin, ne heijastelevat täydellisesti omia kokemuksiani arvostelemieni pelien parissa.
Silti, joka ikinen kerta, pisteiden antaminen tuntuu oudolta ja vaikealta tehtävältä, sillä aina jossain on joku, joka ei käsitä niiden olevan yhtä subjektiivinen rykäisy kuin itse tekstikin. Toistan: pisteet ovat fiilispohjaisia ja muodostuvat useiden eri osatekijöiden tuloksena. Yhdellä ja samalla pelillä voi olla monta erilaista, teoriassa tasa-arvoista arvosanaa. Binääriseen vertailuun pisteet eivät sovellu, niin houkuttelevalta kuin se tuntuukin.
Kun seuraavan kerran pläräät läpi tuoreen Pelit-lehden, huomioi pisteiden ohella myös niiden antajat. Vaikka pyrimme yhtenäisyyteen, jokainen voi arvata miten käy, kun parikymmentä yksilöä omine mieltymyksineen ja oikkuineen laitetaan tekemään varsin luovaa työtä. Paras tapa tulkita pisteitä oikein on tuntea ihmiset niiden takana.
Niin, ja teksti... Lukekaa se teksti, jota on tullut mietittyä ja viilattua tuntikaupalla. Lopullinen totuus löytyy kirjaimista, ei numeroista.
Teksti on kuningas, arvosana lakeija. Kumman sinä annat määrätä itseäsi?
Aleksandr Manzos
+ Kolumnin ylälaidan ”kirjoittajaesittely”, jos sellainen halutaan:
Aleksandr Manzos painottaa tälle sivulle painetun tekstin subjektiivisuutta. Pisteet ja mielipiteet saattavat vaihdella arvostelijakohtaisesti.
Näppärä, mutta avustajalle harmaita hiuksia aiheuttava tapa arvostella pelejä. Suositellaan varauksella alan harrastajille.
XX pistettä [toimitukselle: eli siis sensuroitu/ristikko/”mikä vaan”]
