Maailmanloppu. Maailmanloppu ei koskaan muutu. Mikäs siinä, saahan aiheesta irti yhä uusia vetäviä tarinoita.
Shardlightissa pommit ovat pudonneet, yhteiskunta on riekaleina ja kansaa niittää tauti nimeltä Vihreä keuhko. Valtaa pitävä aristokratia teettää köyhillä likaisia ”lottotöitä”, joista selviämällä voi osallistua lääkesatsin arvontaan. Tässä maailmassa mekaanikko Amy Wallard yrittää ihan vain selviytyä, mutta tunkee tietenkin nokkansa aivan väärään paikkaan.
Jos post-apokalypsi ei muutu, niin ei muutu myöskään Wadjet Eye Games, joka on pukannut ulos old school -henkisiä seikkailupelejä jo kymmenen vuoden ajan. Perinnetietoisuuden ohella Wadjetin tavaramerkki on laatu. Gemini Ruen ja Primordian kaltaisten nimikkeiden äärellä seikkailufanin on paha pettyä.
Shardlight on takuuvarmaa Wadjet-tuotantoa sekin, vaikkei aivan pärjääkään studion parhaimmistolle.
Kaikki oikealla paikallaan
Osoita & klikkaa -seikkailut ovat outo genre. Ne eivät ole ajan saatossa pahemmin muuttuneet, eikä kukaan sitä oikein odotakaan. Formaatti on vakio, haasteena on luoda sen puitteissa sisältöä, joka ei toista genren kliseitä ja puutteita. Ja tässä piilee Shardlightin koukku. Se ei yritä mullistaa maailmaa, vaan tarjoaa noin kuuden tunnin edestä kertakaikkisen sulavaa seikkailunautintoa ilman töppejä.
Kuten moni edeltäjänsä, päähahmo Amy on epätodennäköinen sankari, joka ajautuu tahtomattaan mukaan suuriin kuvioihin. Kehityskaari on kuitenkin uskottava, Amy ei tee missään vaiheessa mitään seinähullua, ja draama pysyy inhimillisessä mittakaavassa. Vetoapua antaa se, että Amy on seikkailustandardeilla hälyttävän tasapainoinen hahmo, joka reagoi järkevästi niin iloihin kuin suruihin.
Uskottavaa päähenkilöä tukee uskottava maailma. Pääosassa on enemmänkin surullisten yhteiskunnallisten olojen näyttäminen kuin mikään Kärpästen herra -tyylinen mehustelu. Rikkaat ja köyhät elävät eristettyinä toisistaan, eikä jälkimmäisillä ole usein muuta mahdollisuutta toimeentuloon kuin romujen seulominen. Jos sairastut, ainoa vaihtoehto on osallistua arvontaan. Lohduttomuus saa monet liittymään kuolemakulttiin, joka palvoo mystistä Niittäjää ja haaveilee tuonpuoleisesta. Vaikka meno on paikoin erittäin karua, peli ei hiero sitä väkisin naamaan.
Myös pulmapuoli pysyttelee tällä planeetalla. Etenemisen esteet eivät ole pelin pidentämistä sen itsensä vuoksi, kaikki on perusteltua pelin sisällä. Shardlightissa maailma on raunioina, resursseja on vähän ja tarvitsemansa joutuu yleensä hankkimaan mutkan kautta. Tuntuu esimerkiksi järkeenkäyvältä, että Amy joutuu duunaamaan itse hengitysfiltterin, kun sellaista ei vain voi hakea mistään supermarketista.
Kun sekä maailma että puzzlet ovat kondiksessa, Shardlight etenee mainion sujuvasti. Tarinassa tapahtuu, aivot raksuttavat koko ajan hiljalleen, uusia hahmoja ilmaantuu näyttämölle... Peli vain imee mukaansa.
Liiallinen imu on toisaalta myös Shardlightin selkein miinus. Pidän siitä, että puzzlet ovat loogisia, mutta pari jämäkämpää pähkinää olisi tehnyt pelille hyvää. Mitä lähemmäs loppua tullaan, sitä vähemmän alueita, hotspoteja ja esineitä tuntuu olevan sekoittamassa pakkaa. Ihan kliimaksi menee jo överilineaariseksi. Enemmän pähkäilyä ja vähän vähemmän puhdasta tarinointia, niin aijai, että olisi ollut bueno balanssi!
Epäreilu verrokki
Shardlightin tipahtaessa arvostelulautaselleni, minulla sattui olemaan kesken LucasArtsin klassisen The Digin (1995) uusintakierros. Oli huvittavaa verrata kahta peliä, jotka olivat 20 vuoden välimatkasta huolimatta muodoltaan identtisiä. Vertailu toisaalta myös avarsi ymmärrystä siitä, millainen ero ysäriä matkivan ja oikean ysäriseikkailun välillä on.
Molemmissa on sama kahden napin käyttis, inventaariopuzzleja ja kauniit pikselitaustat. Mutta The Digissä vierailtavia ruutuja on paljon enemmän (välillä ihan vain silmäkarkin vuoksi), monimutkaisempia pulmia, hahmoanimaatioita jotka eivät ole tasoa ”kävelevä rautakanki”, yleisesti runsaammin sisältöä. Mukana on myös seikkailugenren rasittavuuksia, joita Shardlightista ei löydy, mutta muuten kaava on selvä. The Dig tuntuu aikansa huippujulkaisulta, Shardlight taas budjettitietoiselta ratkaisulta kertoa tietty tarina.
Samaa voisi toki sanoa Wadjetin tuotannosta yleensä. En myöskään tarkoita, että jokaista peliä kannattaa verrata lajityypin ikivihreisiin. Mutta jotenkin Shardlightista paistaa, että peli yrittää välillä jotain, mihin rahkeet eivät aivan riitä.
Olkoot. Kunhan sain otteen pelin maailmasta ja totuin Adventure Game Studiolla luotuun nukketeatteriin, Shardlight meni alas niin että hujahti. Jokaisen pelin ei tarvitse räjäyttää tajuntaa ja hyvä viihde on omalla tavallaan yhtä arvokasta kuin isot elämykset.
”Suositellaan lajityypin ystäville” on peliarvostelujen pahin klisee, mutta kyllä ainakin minä kaipaan välillä tällaista vanhaa kunnon seikkailumenoa ilman krumeluureja. Ja sen tarjoamisessa Shardlight onnistuu erinomaisesti.
Shardlight
Arvosteltu: PC
Wadjet Eye Games
Versio: Myynti
Testattu: Athlon II X2 255 4,1 GHz, 8 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 8
81
