Sid Meier's Alpha Centauri – Jumalan selän takana

Maailmassa on kirjoja, sarjiksia, elokuvia ja pelejä, joiden tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Civilization-kaksikko on eittämättä sellainen, mutta nouseeko jatko-osa Alpha Centauri isiensä tasolle?

Civilization 2:n lopussa ihmiskunta lähti valloittamaan tähtiä, mutta tähtireen uumenissa kaikki sujui juuri niin onnettomasti kuin arvata saattaa. Avaruusmatkan aikana uudisraivaajat riitautuivat keskenään ja muodostivat seitsemän eripuraista ryhmää, joiden päämäärät vaihtelevat Herran palvelemisesta lompakon täyttämiseen.

Vieraan Gaia-planeetan vaikeuksien lisäksi uudisraivaajat kamppailivat tosiaan vastaan. Suhteet eivät tulehtuneet täysin sovittamattomiksi, sillä riitapukarit muodostivat yhteistyöelimeksi planeettaneuvoston. Sen kokouksissa ryhmät päättävät yhteisistä asioista kuten planeetan merenpinnan laskemisesta tai keskinäisen kaupankäynnin helpottamisesta.

Alpha Centauri on Civilizationeiden oikea poika, sillä pääsuunnittelija Brian Reynolds on vastuussa Civ 2:sta, ja hänen apunaan on ollut Sid Meier, Civien varsinainen isä. Geeniperimä näkyy: Alpha Centauri on varmasti yksi vuoden strategiahelmiä.

Tuttu tunne

Perusluonteeltaan vuoropohjainen Alpha Centauri noudattelee Civilizationissa täydelliseksi havaittua kaavaa. Planeetta Gaia vallataan mustan hunnun alta tutkimalla ympäristöä, rakentamalla uusia kaupunkeja, sotimalla vihollisia vastaan ja solmimalla valtioliittoja.

Kaupunkien asukkaat on pidettävä tyytyväisinä tarjoamalla joko huvituksia tai pamppua. Tyytyväiset ihmiset tekevät töitä valmistaen ruokaa, rakennuksia ja sotilasyksiköitä. Jotta työt eivät loppuisi, tiedemiehet kehittävät uutta teknologiaa, joka mahdollistaa entistä tuhovoimaisemmat armeijat ja tehokkaammat rakennukset. Valtakunnan koon lisäksi ryhmän mahtia mitataan sotilaallisilla voitoilla ja ennen kaikkea salaisilla projekteilla, jotka antavat pysyviä etuja elintasoon, aivan samoin kuin Civilizationin maailman ihmeet.

Alpha Centaurissa on useampia tapoja voittaa: silkalla voimalla valloittamalla muiden ryhmien kaupungit ja vangitsemalla johtajat, diplomatian keinoin saamalla puolelleen muiden ryhmien luottamuksen ja varsinkin heidän äänensä planeettaneuvoston vaaleissa, talousmahdilla hankkimalla ryhmälleen energiamonopolin tai Gaia-planeetan salat sisäistämällä, jolloin voi muuttua kuolemattomaksi jumalaksi.

Omaa yhteiskuntamuotoaan saa muokata mukavasti. Alussa valittu ryhmä määrää koko yhteiskunnan perusluonteen, ja antaa etuja ja haittoja eri alueille. Esimerkiksi Herran uskovaisten kansalaiset ovat kuuliaisia ja sotilaat erinomaisia luottaessaan voittoon tai varmaan taivaspaikkaan. Mutta fundamentalistisella yhteiskunnalla on hintansa, sillä saatanallisen tieteen tutkimus hieman kärsii.

Uusien keksintöjen tarjoamien yhteiskuntamallien avulla järjestelmäänsä voi hienosäätää tai muuttaa pelitilanteen mukaan vaikka sotilaallisemmaksi, jos ryhmä alun perin pyrki lahtaamisen sijasta elämään sopusoinnussa planeetan ekosysteemin kanssa.

Valtakunnan laajentuessa pelaaja törmää muiden ryhmien edustajiin. Porukalla on kivasti luonnetta, esimerkiksi viherpipertäjähenkiset Gaian ottotyttäret vaativat kettutyttöjen tapaan muilta samanlaista elämänasennetta. Naapurien suhtautuminen pelaajaan näkyy jo tervehdittäessä, sillä kommentit ovat täynnä sulaa ystävällisyyttä tai kevyttä kenttähattuilua johtajan mielenlaadun tai pelaajan entisten tekosten mukaan.

Pelin logiikka toimii, sillä hyviä naapuruussuhteita voi luoda jatkuvilla lahjuksilla ja muokkaamalla omaa yhteiskuntajärjestystä kaverin kanssa samansuuntaiseksi. Ystävyyssuhteita lujitetaan solmimalla sotilasliittoja tai hyökkäämättömyyssopimuksia. Sotilasliitoista on viimein hyötyä, sillä tekoälyjohtoisen liittolaisen kanssa voi sopia seuraavan hyökkäyskohteen ja kone jopa luovuttaa joukkojaan kokonaan pelaajan käyttöön. Täysin auvoista yhteiselo ei silti ole, sillä tekoälyn ohjaamat ryhmät ovat rasittavan maanisdepressiivisiä. Ylintä ystävyyttä saattaa seurata parin kierroksen jälkeen jo sodanjulistus.

Piirustuspöydän ääressä

Alphan yksi hehkutetuimmista ominaisuuksista on omatekoisten yksiköiden suunnittelu. Laitteelle valitaan runko laivasta lentokoneeseen, aseistus, panssarointi sekä pari erikoisominaisuutta kuten pidemmälle näkevät skannerit tai mahdollisuus pudottaa yksikkö ilmasta vihollisen selustaan. Master of Orionissa hyvällä suunnittelulla saattoi korvata vastustajaa heikomman tekniikan. Niin oleellinen ei Alphan yksikkösuunnittelu ole, mutta homma toimii ihan kivasti.

Taistelut ovat Civilizationista tuttuja yhteentörmäyksiä, joissa kaksi eri yksikköä tunkee samaan ruutuun. Yhteenoton aikana kummaltakin kuluu voimaa ja häviäjä tuhoutuu, voittajan jäädessä raajarikkona kentälle. Yksinkertaisen taistelusysteemin takia omien yksiköiden suunnittelu menettää parhaan teränsä. Käytännössä aseen on aina oltava järein mörssäri, sillä sädeaseet, voimakentät ja ohjukset toimivat pelissä tylsästi samalla tavalla eivätkä ne eroa kuin hyökkäysvoimana käytettävän lukuarvon suhteen.

Taisteluja on onneksi kehitetty Civilizationin ajoista. Ylivoiman edessä yksiköt vetäytyvät ja tulituki on saatu vähän aidommin mukaan. Tykistöyksiköt tekevät kierroksen aikana vain yhden hyökkäyksen, mutta kahden ruudun päähän vaurioittaen kaikkia ruudussa lymyäviä vihollisia. Laivasaattueiden tekeminenkin on mahdollista, sillä koko ruudussa lipuva laivasto ei tuhoudu vain yhden aluksen upotessa a la Civ, vaan kaikki sota-alukset puolustavat kuljetusvehkeitä niin kauan kuin pysyvät pinnalla.

Näperrys nakertaa peli-iloa

Nysväämistä on edelleen luvassa turhan paljon, sillä kaupungin ympäristö on muokattava luonnontilasta tehokkaammaksi rakentamalla sinne aurinkokennoja, kaivoksia ja peltoja. Koneen tehtäväksi sitä ei voi jättää, sillä automaattinen muokkaaja saattaa juuttua ikuiseen luuppiin yhteen ruutuun istuttamaan metsää, sen päälle aurinkokennoja ja sitten kaivoksen, jolloin uusi rakennelma tuhoaa entisen. Automaattimuokkaaja ei sentään ole tyhjänpanttina, sillä tieverkoston ja puolustusta auttavien sensoreiden pystyttämisen voi huoletta jättää tekoälyn tehtäväksi.

Pelien loppupuolella, kun joka niemi ja lahti on täynnä kaupunkeja, nysvääminen kasvaa räjähdyksenomaisesti. Teknisiä läpimurtoja tulee melkein joka vuoro, rakennusvalikko täyttyy piljoonasta eri sotilasyksiköstä ja ympäristön parentelua ei pikkukaupunkien ympärillä enää jaksa. Jos vielä rauha ja harmonia vallitsee, pelaamisesta tulee "Next Turnin" naksuttelua. Alpha tavallaan leviää käteen.

Kaupunkiaan voi kehittää melko vapaasti mielensä mukaan, sillä tietyt rakennukset kuten temppelit tai viemäröinnit eivät ole asukasluvun tahdissa pakollisia kuten Civilizationissa. Ryhmien välinen kauppa käydään sekin täysin automaattisesti, eikä pelaajan tarvitse potkia jokaista kamelia liikkeelle löytääkseen ne parisataa vuotta myöhemmin juuttuneena johonkin niemennokkaan.

Alphan selkein heikkous on grafiikan pizzamainen räikeys. Kirjavalta ruudulta on vaikea löytää oikeaa yksikköä, tai erottaa, onko maastoruudulle rakennettu tietä vai ei. Hommaa ei helpota se, että pinnanmuodon vaihtelut kuvataan nousevina ja laskevina rinteinä, jolloin alamäkiruudut jäävät notkon taakse piiloon. Pelkkää karttaa lukemalla ei edes selviä ympäristöstä kaikki tarpeellinen, vaan ruudun käyttökelpoisuuteen vaikuttava sateisuus, kivisyys ja korkeus on vielä tarkistettava pienestä infoikkunasta. Sekavuutta voi tosin karsia poistamalla yksityiskohtia kartalta, mutta parhaimpien strategiapelien minimalistiseen selkeyteen ei silloinkaan ylletä.

Kuten Civ II, myös Alpha Centauri on ennen kaikkea peli, ei simulaatio. Siksi sellaiset outoudet kuin vuosikausia kestävät matkat, tai lentokoneiden saartaminen liikuntakyvyttömäksi maahan, pitää pystyä ohittamaan sen enempää niiden syvintä olemusta miettimättä.

Riippuvuuden kourissa

Uusista piirteistä huolimatta Alpha Centaurin alkutahdeissa kaikuu huolestuttavan vahva deja vu -tunne. Tämähän on selvä Civilization 2, jossa vain yksiköiden ja rakennusten nimiä on väännelty scifihengessä. Vuoteen 2100 sijoittuva peli alkaakin käytännössä kivikaudelta, jolloin ihminen osaa vain kävellä ja rakentaa uusia kyliä. Pelissä on silti tuoretta tuntua monipuolisempien yhteiskuntarakenteiden ja aavistuksen kiinnostavampien taisteluiden ansiosta. Moninpelikin on valmiina, vaikka saman koneen ääressä istuminen tulikin vasta 2.0-patsissa mukaan. Patsi taas ilahduttavasti toimii vain jenkkiversion kanssa.

Vaikka Alpha Centaurin parhaat piirteet ovatkin vain vanhan kertaamista, kertaa se oikeita asioita. Mikä tärkeintä, Civilization-magiikka on säilynyt, sillä Alpha Centaurikin jähmettää pelaajan ruudun ääreen jatkamaan "vain pari kierrosta enää". Tuo kaupunki on pakko vallata, tuon keksinnön kun saisi, tuo tie rakennetaan vielä valmiiksi, kunhan uusi lentotukialus valmistuu niin sitten...

90