Kun talo romahtaa niskaan ja sotilastoverit lentelevät mukkelis makkelis, tajuaa tyhmäkin, että hiljaiset myrskyt ovat aina kovimpia. Todella kovia. Jopa vuoden kovimpia.
Nivalin pojilla Venäjältä on rohkeutta. Monellakaan bisnesrealiteeteilla päähän potkitulla pelintekijällä ei olisi uskallusta tehdä vuoropohjaista taktista sotapeliä. Ystävämme idästä uskalsivat ja tuloksena on klassikko, jollaisen syntymisen ei pitänyt enää olla mahdollista.
Neljä vuotta. On tylsä aloittaa pelin arvostelu vertaamalla sitä menneisiin, mutta niin kauan kesti ennen kuin ylväs Jagged Alliance 2 sai arvoisensa perillisen. Vaikutteita on haettu myös ensimmäisestä UFOsta. Koko komeus on sijoitettu toiseen maailmansotaan, mikä ei ole koskaan huono idea.
Menneet menneinä, Silent Storm seisoo vahvasti omilla saappaillaan ja sotkee maineikkaat edeltäjänsä suohon. Tekijät ovat Jaggedinsa ja UFOnsa pelanneet, mutta osaavat muutakin kuin plagioida.
Hulluja tiedemiehiä jahtaamassa
Silent Stormin lähtötilanne tuntuu tutulta. Pelaaja johtaa viiden hengen kommandoryhmää tehtävänään etsiä tietoja vihollisen kehittelemistä salaisista, pelottavan tehokkaiksi huhutuista aseista. Välillä mennään hiljaa hiippailen, joskus aseet laulaen, mutta aina kaukana vihollislinjojen takana. Vaihtelun vuoksi joskus operoidaan kotimaassa nitistäen vakoojia ja pettureita.
Hiipparoimaan pääsee joko saksalaisten tai liittoutuneiden puolella, kummallakin omassa kampanjassaan. Sota esitetään isolla kartalla, jolle ilmestyy tehtäviä sen mukaan minkä verran aiemmissa tehtävissä on löytänyt johtolankoja. Kartalla ei välttämättä pääse tai joudu heti juonen kannalta kriittisiin tehtäviin, vaan taitojaan voi käydä hiomassa vihollispartioita vastaan, jotka ajoittain pääsevät myös yllättämään ikävästi.
Muutaman tehtävän jälkeen juoni saa käänteen, joka jakaa pelaajat kahtia kuin kunnon ruiskaus MG42:lla. Silent Storm ei yritä olla ryppyotsaisen tarkka näkemys historiasta, vaan liikuskelee luontevasti Korkkareiden ja Sven Hasselin hurmoshenkisellä tiellä. Koska kohteena on salaisten aseiden löytyminen, vastaan tulee natsitiedemiesten kehittämiä laserpyssyjä ja mechahtavia panssaripukuja.
Onneksi scifihömppä on tyylikkään vanhanaikaista. Brittien voimahaarniskat ovat kuin 30-luvun pulp-scifistä ja olisivat yhtä paljon kotonaan syvänmeren uumenissa kuin taistelukentällä. Saksalaisten jykevä kalusto on hakenut mallia Ripleyn hienosta lastauspuvusta Aliens-leffassa. Ne tuovat taisteluun juuri sopivasti epätoivoa ja tuhovimmaa.
Ihanaa ilkivaltaa
Kirkkaimmin Silent Storm loistaa taistelukentällä. Yleensä kun peliä sanotaan vuoropohjaiseksi ja taktiseksi, se tarkoittaa paikalleen pysähtyneen oloista noppapeliä, joka ei juuri sotimista muistuta. Silent Stormin nerokas oivallus on tuoda aivan viimeisin peliteknologia pelityyppiin, jossa sellaista viimeiseksi voisi kuvitella näkevänsä. Lähimmät vertailukohdat löytyvät niinkin yllättävästä suunnasta kuin Half-Life 2 -teknologiademoista ja Max Payne kakkosesta.
Avainsana on fysiikka. Silent Stormissa ei tule kertaakaan sellaista tunnetta, että asioita arvottaisiin tai että ruudulla näkyy vain suuntaa antava esitys siitä, mitä peli arpoo silmiltä piilossa. Silent Stormissa kaikki on tehty kolmiulotteisina malleina, minkä ansiosta tapahtumat voidaan näyttää uskottavasti ja kaiken, aivan kaiken saa rikottua tuusan nuuskaksi.
Tekoäly antaa uskottavan vastuksen vihulaisten vetäytyessä suojaan, jos ympärillä ropisee rajummin. Normaaliksi nimetty vaikeusaste on turhan helppo vihollisten tippuessa kohtalaisen realistisesti, mutta omien kestäessä tolkuttomasti kuritusta. Tiukemmilla vaikeusasteilla jokaisen askeleenkin joutuu miettimään, ja vähänkään raskaammin aseistetut vastustajat herättävät ansaittua kunnioitusta.
Ammuksilla on massa ja lähtönopeus, jotka määrittävät, mistä ne voivat mennä läpi. Osuessaan tarpeeksi loivassa kulmassa sopivan kovaan alustaan, kuten asfalttiin tai metalliin, ammukset kimpoavat, menettävät nopeutta ja osuvat taas johonkin. Läskiin osuessaan luodit mässähtävät läpi asiaan kuuluvien efektien saattelemina. Kaikkea on liioiteltu sopivasti, joten raskas konekiväärin ammus ei mene vain yhden, vaan useamman vihulaisen läpi ja vielä sen jälkeen ropsauttaa laastit talon seinästä.
Liikkumisen ja tekemisen vapaus vaatii tottumista, sitä kun on sopeutunut useimpien pelien epäuskottaviin rajoituksiin. Eräässä tehtävässä natsiupseeri oli linnoittautunut niin hyvin kartanonsa työhuoneeseen, että ovesta yrittäminen oli varma itsemurha. Miehet viereiseen huoneeseen, raskaan konekiväärin sarjalla reikä seinään ja sirpalekranaatti reiästä sisään. Savun hälvettyä tutkitaan vauriot.
Siistimpää työtä arvostavat tykästyvät siihen, miten aseilla voi tähdätä tarkasti eri ruumiinosiin ja miten viholliset reagoivat juuri sillä osalla, johon osumaa tulee. Kriittiset osumat, paineaallot ja sirpaleet saattavat tehdä joko hetkellisesti tai pysyvästi kuuroksi ja sokeaksi tai vetää hetkellisesti shokkiin. Tarkka osuma aseeseen voi heittää aseen kädestä tai laukaista sen.
Ryöstökeikka Gestapon toimistoon saksalaisessa pikkukaupungissa meni pipariksi, sillä joukkoni väijytettiin keskellä toria. Pari miestä antoi suojatulta, loput menivät nopeasti lähimmän rakennuksen ikkunoista sisään ja suojaan. Vetäytyessään joukon viimeisenä pioneerini viritti viiksilangalla ja kranaateilla ylläreitä taloon perässä yrittäville saksalaisille. Talo piiritettiin nopeasti ja alakerta täyttyi viuhuvista luodeista. Naama lattiassa urhea pioneeri vielä ansoitti ovet. Kun vetäydyimme ylempiin kerroksiin, hän viritti vielä portaisiin polku- ja putkimiinoja.
Suunnitelma ei ihan toiminut. Vain pistooli kädessä keikalle lähtenyt lekurimme lähti talon kellarista etsimään aseistusta, mutta ilman tiirikkaa, joten lukittu kellarin ovi piti ampua auki. Katutasolla pääovesta sisään ryntäävien saksalaisten etummaiset miehet hajosivat kappeleiksi ansan lauettua, mutta loput suuntasivat kohti kellarista kuuluvaa ammuskelua eivätkä menneetkään yläkertaan vievien portaiden miinoitteisiin.
Juuri kun lekurimme oli valmistautumassa kohtaamaan taivaan isin, yksi onneton fritzi käveli yläkertaan ja astui miinaan. Räjähdys romahdutti koko neljän kerroksen portaikon kellariin tappaen samalla toistakymmentä saksalaista. Ja laukaisi räjähdysten ketjureaktion, joka tuhosi puolet talosta. Räjähdyksissä osa omista miehistänikin sinkoutui räsynukkeina kolmannen kerroksen ikkunoista torille. En ollut uskoa silmiäni!
Taloihin on rakennettu oikeaoppisesti kantavat rakenteet, joten talot tuhoutuvat uskottavasti. Onneksi tehtävissä ei ole keinotekoisia aikarajoja, joten tihutöihin voi paneutua hartaudella.
Hieno fysiikka ja hajoava ympäristö on kuorrutettu ulkoasulla, jonka ei tarvitse hävetä. Valaistus, varjot ja yksityiskohtaisuus hakevat vertaistaan vain uusimmista 3D-räiskinnöistä. Onneksi pelistä ei ole edes yritetty tehdä fotorealistista, vaan sopivalla tavalla sarjakuvamaista lapsellisuuteen kuitenkaan sortumatta.
Minä itte
Silent Stormissa on huvittava, persoonallinen kaarti sotilaita ja sotilattaria, joita edesmenneen Jagged Alliance 3:n tekijät ovat olleet työstämässä.
Myös itsensä voi ikuistaa peliin. Oma soturi luodaan fiksusti sortumatta järjettömään määrään nippelitietoja ja turhia taitoja. Ensin valitaan erikoisosaaminen eli joko vähän kaikkea osaava perusmosuri, tarkk'ampuja, pioneeri, lääkintämies, tiedustelija tai raskaan aseistuksen erikoismies. Ominaisuudet rajoittuvat vahvuuteen, ketteryyteen ja älyyn.
Erilaisia taitoja on sitäkin enemmän. Ne kehittyvät tai taantuvat oikeaoppisesti tekemällä tai tekemättä jättämisellä. Hintelä tiedustelijakin voi harjoittelemalla oppia käsittelemään räjähteitä, muttei koskaan pysty heittämään kranaattia yhtä pitkälle kuin lihasmassaa pursuava toverinsa. Kokemuksen karttuessa soturi oppii uusia taitoja, tosin hienoimmat temput oppii vain erikoistumalla.
Erityisen hienoa luomistyössä on oman soltun naaman muokkaaminen. Yhtä käsittämättömän villiin ja koomiseen pärstävärkin vääntelyyn ei taipunut edes Spede-vainaa.
Vuoden peli
Yritin kovasti löytää Silent Stormista jotain pahaa sanottavaa. Melkein valitin siitä, miten vaikea on nähdä, milloin omat miehet ovat vihollisen näkökentässä, mutta ei kai sellaista voisi oikeastikaan tietää. Ajoneuvot toki olisivat kivoja, mutta johonkin täytyy raja vetää. Eniten harmitti, ettei Silent Stormissa ole moninpeliä. Vuorot ovat niin lyhyitä, ettei kaverin siirtoja odotellessa ehtisi tylsistymään. Moninpelin puute on helppo antaa anteeksi, kun kaikki muu on tehty niin hienosti.
Epäilen riittääkö piskuisella, vaikeuksissa rypeneellä julkaisija JoWoodilla muskeleita markkinoida Silent Stormia sen ansaitsemalla tavalla. Ettei vain kävisi kuten Jagged Alliance 2:lle, jota kaikki kehuivat, mutta Saksan ja Suomen lisäksi kukaan ei ostanut.
Silent Stormissa riittää toki pitkästi pelattavaa, mutta näin hieno pohjatyö ansaitsee jatko-osan jos toisenkin.
Kaj Laaksonen
Yhteenveto: Tuhoisan tehokas taktinen sotapeli.
94
